Luopumisen tuskaa

Minä olen hamsteri. Säästän ja talletan tavaraa, enkä malta niistä luopua, vaikka tiedän, etten niitä enää oikeasti tarvitse. Mutta en halua luopua muistoista; vanhoista elokuvalipuista, ensimmäisen opiskeluvuoden junalipuista, kivistä ja kävyistä, lapuista ja kirjeistä. Lapsuuden kodistani löytyy kaikki kirjeet, jotka olen saanut kirjeystäviltäni ahkeran kirjeenvaihtoharrastuksen jäljiltä. Kirjeet on niputettuna siisteihin pinoihin ja sidottu kiinni narulla. Mutta mitä niilläkään oikeasti enää teen? Laatikoiden kätköistä löytyy erilaisia pikkutavaroita, lappuja ja kortteja, jotka muistuttavat tietyistä ajanjaksoista ja tapahtumista elämässäni. En osaa heittää niitä pois, koska olen joskus saanut ne joltain ja haluan säästämällä kunnioittaa ja muistaa niiden antajia.

Lehdestä luin joskus, että luopumisen opettelu on hyvä aloittaa hiuksista. Ne ovat kuitenkin sellainen ”tavara”, jonka saa aina kasvattamalla takaisin. Mutta minulle se on kyllä säästämisen kohteista ykkönen! Miten malttaisin luopua tästä letistäni, jota täytyy talvella pitää kiinni, koska muuten hiukset ovat käsittämättömän sähköiset ja kesäisin irrallaan olevat hiukset liimaantuvat inhottavasti hikiseen ihoon kiinni. Eli siis tavallaanhan hiukset ovat yhtä turhat kuin kaikki muutkin säästetyt tunne-esineet, ei niistä vain malta luopua, vaikka usein ne ovat tiellä, jäävät auton oven tai vetoketjun väliin, takkuuntuessaan ärsyttävät ja hiostavat niskaa. Mutta hiukset ovat osa minua, kuka niistä malttaisi luopua?

(Sivutarina. Olimme kylässä siskoni luona. Istuimme kahvipöydässä, kun kummipoikani kysyi: Mikä Heli tuo iso on tuossa toisella puolella? Esittelimme vuoronperään tavaroita, jotka olivat lähelläni. Tämä teelaatikko, muki, lusikka, kukkakimppu, tuoli vai mitä tarkoitat? Mikään ei ollut oikea ”iso toisella puolella”. Kunnes yhtäkkiä keksin ja heilutin sivussa olevaa lettiäni. ”Ai tämä?” ”Joo, mikä se on?” ”No tämä on letti, Helin hiukset.” Ja niin olivat pienimies ja kummitäti tyytyväisiä, toinen sai vastauksen kysymykseensä ja toinen sai huomiota hiuksilleen.)

Eli hiuksista en siis aio opetella luopumista, vaan tein sen neljän vuoden takaisilla opiskelumuistiinpanoilla. Ne olivat tähän asti majailleet häkkivarastossa, siististi mapitettuna kasseissa odottamassa mahdollista uutta käyttötarkoitusta. Mutta enpä ole niitä tämän runsaan kolmen vuoden aikana tarvinnut, joten päätin luopua niistä. Jannen kanssa tyhjäsimme kansiot ja samalla naureskelimme joillekin luentomateriaaleille, muistelimme opettajia ja tunteja, tutoriaaleja ja tenttejä ja kasasimme järkyttävän määrän paperia paperinkeräykseen vietäväksi.

Olihan se kamalaa, se luopuminen. Ja seuraavana yönä näin unta, että tuli tilanne, jossa minun olisi pitänyt pakosti tarkistaa joku asia, johon olisi löytynyt vastaus ainoastaan noista luentopapereista. Mutta siellä ne nyt makasivat, paperinkeräysastian pohjalla. Ei auttanut, piti etsiä asia jostain muualta. Sen jälkeen en ole muistiinpanoja kaivannut, paitsi nyt vähän tuli niitä taas ikävä. Ehkä seuraavaksi voisin käydä läpi työpöydän laatikot ja heittää sieltä pois jotain, mitä en enää tarvitse.

Ja niin, ne vanhat junaliput olen oikeasti heittänyt menemään jo aika kauan aikaa sitten.

”Omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan.”

– Pikku Myy

Iso tuossa toisella puolella...

Yhtä vaikeaa luopumisen kanssa on uuden hankkiminen. Pitäisi hankkia uudet silmälasit. Vanhoissa linssien pinta on ihan naarmuilla ja sangat ovat myös huonossa kunnossa. Mutta  valinnan tekeminen on yhtä vaikeaa joka kerta. Ehkä paras ratkaisu tähänkin on vain nopeat päätökset - vähemmän ajattelua, enemmän toimintaa.