Yhden toivon tie

Viime päivinä olen elänyt Jatko- ja Lapinsodassa, eläytynyt kahden naisen erilaisiin ja jännittäviin elämäntilanteisiin ja miettinyt, miten helppoa on, kun talot lämpiävät ilman tulentekoa, pyykinpesu käy kuin itsestään, vettä saa hanasta ja ruokaa ja vaatteita on riittävästi eikä tutkintotöitä ole tarvinnut kirjoittaa käsin kynällä paperille.

Naisten erilaiset selviytymistarinat sota-ajasta ovat olleet kestosuosikkiaihe kirjoissa, joita luen ja jostain ihmeen syystä lumoudun näistä tarinoista aina yhtä paljon. Jokin siinä sota-ajan me-hengessä, selviytymistarinoissa, yksinkertaisessa ja paikoin rankassakin elämässä viehättävät. Aika, jolloin töitä tehtiin kotona, hoidettiin kanoja ja lampaita, neljän kilometrin kauppamatkat käveltiin ja illalla laitettiin ohrapuuro hautumaan leivinuuniin aamua varten, tuntuu jollain tapaa hienolta, vaikkakin tietenkin vaivalloiselta. Siinä on jotain sellaista, jota kirjaa lukiessa haikailen itsellenikin. En ehkä ihan kirjaimellisesti ja suoraan samanlaista elämää, mutta ehkä takana on paljon puhuttu slow life –ajattelu ja yksinkertaistamisen elämä.  

Mutta se kirja, jonka luin. Se oli Paula Havasten kirjoittama kirja Yhden toivon tie. Nimensä mukaisesti kirja oli toivoa täynnä – monesti myös sellaisissa tilanteissa, joissa itse lukijana toivoi, että kirjan henkilöt olisivat huomanneet olevansa liian sinisilmäisiä ja odotti heidän tulevansa järkiinsä, mutta ei, toivoa heillä riitti liiaksikin. Mutta toisaalta toivon avulla päähenkilöt selvisivät vaikeista hetkistä.

Viime vuonna luin kirjan epävirallisen ensimmäisen osan Kaksi rakkautta. Myös sen kirjan luin lähes hotkimalla. Kirjassa oli yksi erikoinen juttu, joten pyysin myös Jannea lukemaan kirjan, jotta pystyin jonkun kanssa keskustelemaan tuosta jutusta. (Itse asiassa uudessakin kirjassa oli yksi juttu, joka jäi vähän kaivelemaan mieltä ja en ollut ihan samaan mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että tuo juonen käänne oli toimiva.) Ensimmäisessä kirjassa teemana oli mielestäni se, että jokaisen pitää olla tyytyväinen siihen, mitä elämässä on ja olla haikailematta muita, koska pääsääntöisesti asiat ovat kuitenkin hyvin. Tai jos toivoo jotain muutosta elämäänsä, on varauduttava siihen, ettei se muutos ole aina positiivinen ja hyvä. Myös tuoreemmassa kirjassa käsiteltiin samaa aihetta, mutta huomattavasti vähemmän. Kuten kirjassa todettiin: ”Ehkä ihan tavallinen arki voisi riittää onnen aiheeksi myös hänelle itselleen.” Se on ajatus, jota on hyvä muistella itsekin tässä oikeassa elämässä!

Pidin kirjasta paljon tai molemmista kirjoista. Se on kirjoitettu hyvin, siinä on riittävästi jännitystä, joka pakottaa lukemaan kirjaa vielä vähän ja vielä vähän, kunnes huomaa, että on istunut sohvalla 4 tuntia ja kirja on loppunut. Kirjoittaja myös kuvailee tapahtumat, paikat ja henkilöt tarkasti, joten lukija voi mielessään kuvitella ja nähdä, miltä Annan ja Voiton kodissa näyttää, miten eri rakennukset sijoittuvat sen pihapiirissä samoin kuin tekstissä kuvaillut maisemat. Teksti on siis hyvin kuvailevaa, muttei kuitenkaan liian maalailevaa, vaan tarina etenee koko ajan.

Tämä kirja sisältää myös muutaman rankemman kohtauksen ja kuvauksen siitä, miten sodan loppuminen ei tarkoita sitä, että asiat automaattisesti olisivat hyvin ja ennallaan, vaan henkinen selviytyminen sodan raakuuksista on edessä monella. Uskon ja toivon, että samasta sarjasta ilmestyy vielä kolmas kirja, jossa käsitellään tarkemmin juuri tätä aihetta.

- Toivossa on hyvä elää, huomautti Pikku Myy ja nauraa kikatti itsekseen.