Sit kanniskellaan

Odottavan aika on pitkä. Se on tullut taas todistettua. Joka torstai olen huomannut, että viikko on kulunut, eikä mitään merkkiä odotuksen päättymisestä ole tullut. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se Manduca kaupasta, eikä tilata Tulaa netistä. Mutta kun jotain päättää, niin eihän sitä voi mieltään muuttaa kesken kaiken. Varsinkaan, jos mies olisi ollut sitä toista mieltä, niin sehän vaikuttais ihan siltä, että minä annan periksi, vaikka vain itse oma tahtoisesti muuttaisin mieltäni.

Meillä oli elokuussa pari viikkoa lainassa Tulan kantoreppu TampereenNapapiiriltä. Tykästyttiin siihen, vaikka kesän helteillä tuo kantaminen olikin vähän hikistä niin kannettavalle kuin kantajallekin. Mutta joissain tilanteissa kantoreppu oli kätevämpi kuin vanut, esim. metsään pääsee helpommin tyttöä kantaen kuin lykkien. Ja voi että, miten kätevä tuo olisikaan ollut silloin puolivuotta sitten, kun tyttö oli vain sylikissa, eikä suostunut nukkumaan kuin sylissä. Mutta innostuin asiasta vähän turhan myöhään.

Repun tosiaan tilasin nettikaupasta, noita Tula kantoreppuja kun ei myydä lastentavarakaupoissa. Ja miksikö halusin juuri Tulan? Luin useita blogiarviota tästä ja Manducasta ja ne saivat minut vakuuttumaan, että Tula on parempi. Myös kokeiluviikoilla totesin, että Tula on varsin toimiva laite. Helppo säätää, lapsen saa kyytiin helposti ja kuosit ovat kivoja. Manducaa kävimme testaamassa Baby Stylessa. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta mielestäni säätönaruja oli liikaa. Kun Tulassa repun sai säädettyä itselle ja lapselle hyväksi parilla vedolla, Manducassa naruja oli joka puolella, joita tietenkin piti kaikki vedellä ja kokeilla, josko kantomukavuus paranisi. Ei parantunut. Siksi päätin, että Tula saa tulla meille.

Ainut vika tässä päätöksessä oli tosiaan se, että repun saapumista piti odottaa. Tässä tapauksessa yli viisi viikkoa, grr! Maahantuojalla oli jotain ongelmia tuotteen saatavuuden kanssa ja toimitusaika venyi ja vanui. Meinasin jo menettää kiinnostukseni koko reppua kohtaan. Joka viikko lähetin sähköpostia yritykseen, että missä se reppu viipyy, joko se tulee ja vastaus oli aina sama, eikö se ole vielä tullut, mikähän siellä oikein kestää… (Reppu tuli siis  suoraan maahantuojalta, eikä sieltä nettikaupasta, josta sen alun perin tilasin.) Se tuohdutti vielä vähän lisää. Mutta lopultakin se saapui. Samaan aikaan kuin viileät syyskelit. Eli vaatetta päälle kunnolla ja eikun metsäpolulle mars! Ja mitäs sanoinkaan niistä kivoista kuoseista, jotka vaikutti valintaan... Näin kivaan kuosiin päädyin.

Luova leikkijä

Vauvakerhossa muut äidit saavat minut toisinaan hymähtelemään. ”Kyllä meidän naperolle täytyy ostaa kotiinkin tällainen piano, kun hän niin tykkää leikkiä sillä täällä.” ”Mistä näitä rytmimunia saa ostaa? Haluan ostaa meidän ipanalle samalaisen, kun niin innoissaan sitä täällä heiluttaa.” ”Pitääpä hankkia vauvelille pallo, kun hän on siitä kovin kiinnostunut.” Ehkäpä ne lelut kiinnostavat siksi, että ovat erilaisia kuin kotona olevat. Vaikka epäilen kyllä, ettei vauvakerhon alle 1-vuotiaat ole kovinkaan tietoisia siitä, millä leikkivät, eivätkä he varsinkaan osaa vaatia, saati edes toivoa, että kotona olisi samanlaisia kuin kerhossa, jossa käydään kerran viikossa.

Meidän napero leikkii eli syö, heiluttaa, paukuttaa, tyhjää lelukoriaan, heittelee ja siirtelee kädestä toiseen kaikkea, mitä lattialta löytyy ja mikä ei pakoon juokse. Hän ei ole kovin tarkka siitä, onko kyseessä oikeasti leluksi tarkoitettu esine vai tyhjä kosteuspyyhepakkaus, paperirulla, vispilä tai pahvilaatikko. Tai rikkoontunut imurinvarsi. Mielenkiintoisimman lelun kohde vaihtuu monesti päivässä. Toisinaan parasta ajanvietettä on ruisleivän järsiminen.

Toivon, että lapseni jatkaisi luovaa leikkimistä myös sitten, kun hän alkaa oikeasti ymmärtää lelujen päälle. Toivon, että hän ymmärtää, ettei leikkimiseen välttämättä tarvita valmiita muotteja ja leluja, vaan hän käyttäisi omaa mielikuvitustaan ja voisi nähdä tavallisissa tavaroissa mahdollisuuden hienoihin leikkeihin. Ja tietenkin toivon myös itseltäni, että voisin äitinä auttaa ylläpitämään ja kehittämään luovuuttaan. Tehdä tyhjistä ketsuppipurkeista marakasseja ja ommella ja neuloa itse nukenvaatteita, kuten meidänkin äiti teki.

Vaunuverho

En halua aloittaa tätä perinteisesti, että mä en ikinä voita, kunnes… Aloitan, että viimeisen puolenvuoden aikana olen miettinyt monesti, onko vaunuverho tarpeellinen, vai ainoastaan rahastus mielessä keksitty tarvike, joita tietoisesti valmistetaan ihanan söpöissä ja värikkäissä kankaissa, jotka houkuttelevat ostamaan sellaisen omankin vauvan vaunuihin.

Tähän asti olen ollut sitä mietä, että pärjäämme loistavasti ilmankin vaunuverhoa. Harso, huivi tai pyyhe, hätätapauksessa vaikka kangaskassi yhdessä pyykkipoikien kanssa toimii myös hyvin vaunujen pimentäjä, suojaa auringolta ja tuulelta ja on näköesteenä tarkkailija vauvalle, joka ei malta nukahtaa.

Lindiz järjesti Tutipuu-blogissaan arvonnan yhteistyössä PikkuPikkaraisen nettikaupan kanssa. Arvonnassa voittaja voitti itse parhaimpana pitämänsä tuotteen yrityksen nettikaupan valikoimasta. Minäkin selailin innoissani kaupan tuotteita ja ihastuin moneenkin, mutta lopulta päädyin vaunuverhoon. Ehkä se kuitenkin olisi tarpeellisin ja sellaista ei ole. Ja kas kummaa, onnetar suosi tällä kertaa minua! Ja nyt meidänkin vaunuja koristaa suomalaisten äitien tekemä iloinen pöllökuosinen vaunuverho. Ja onhan se paljon nätimpi katsella kuin nukkainen harsoliina ja pyykkipojat.

Puuhakirja

Meidän neiti ei viihdy autossa. Jos hän ei nuku, niin huudetaan. Osaksi huuto tosin johtuu siitä, että väsyttää, mutta ei vain nukahda. Osaltaan taas siksi, ettei häntä huvittaisi istua kaukalossa, vaan tahtoo syliin. Kesälomalla on kuitenkin suunnitelmissa ainakin yksi pidempi, yli kolmen tunnin mökkimatka mummin luokse, joten olisi hyvä saada tyttö viihtymään autossa. Niinpä askartelin hänelle puuhakirjan, jonka toivon kiinnostavan vähän pidempään kuin tutut ja useaan kertaan maistellut lelut.

Kaapista kaivelin tarvikkeita. Ajatuksena oli alun perin tehdä nolla budjetin ompelutyö, mutta eihän mulla ollut riittävästi edes sopivaa kangasta kirjaan. Anttilasta löysin iloisenväriset astiapyyhkeet muutamalla eurolla, jotka kelpuutin päämateriaaliksi. Vanua ostin täytteeksi, mutta muuten tarvikkeet löytyivät omasta kaapista. 

Nappeja, trikookudetta, irti leikattuja ripustuslenksuja, karkkipaperia ja voipaperia, muun muassa näillä täytin kirjan sivut. Vähän meinasi jo ideat loppua, ja tuskin tyttö olisi pahastunut muutamasta tyhjästä sivustakaan. Osa ideoista jäi toteuttamatta, mutta tilalle tulikin parempia. Tai ainakin helpommin toteutettavia. 

Nyt sivuilta löytyy jotain rapisteltavaa, kilisevää, imeskeltävää ja hypisteltävää. Vähän myös haastetta, kun täytyy taskusta kaivaa tähtiä. Toivottavasti tämän seurassa viihdyttäisiin edes 50 kilometriä.  Kohta se nähdään!