Äitiys (ja
lapsi) on tuonut mukanaan jos jonkinlaisia haasteita tai yllätyksiä. Menneeltä
viikolta on takataskussa taas kaksi melko kinkkistäkin haastetta.
Ensimmäinen
haaste on kiukutteleva, omapäinen ja päättäväinen lapsi, joka ei halua lähteä
hoidosta kotiin, vaan aloittaa huudon jo hoidossa vaatteita puettaessa. Pihalla
on tietenkin 22 astetta pakkasta ja äiti hakemassa lastaan pulkalla, joten
vaatetta on laitettava päälle paljon. Ja flunssan vuoksi hikoileva äiti yrittää
saada lapsensa puettua nopeasti, että päästäisiin ulos jäähtymään. Mutta lapsi
heittäytyy spagetiksi ja huutaa. Ei suostu auttamaan eikä yhteistyöhön. Lapsi
kannetaan ulos huutavana. Hän ei suostu istua pulkassa, vaan karkaa huutaen
hoitopaikan ulko-oven eteen makaamaan. Ei auta puhe, ei uhkailu, ei sylissä
rauhoittuminen. Äiti kaappaa syliin ja kantaa hetken matkaa, kunnes toteaa sen
olevan haasteellista: perässä pitää vetää pulkkaa, joka hakkaa kantapäille
liian lyhyen narun vuoksi ja aiheuttaa lisäkiukkua, lapsi on painava yhdellä
kädellä kannettaessa ja edelleen on kuuma, pakkasesta huolimatta.
Pysähdytään
pitämään neuvottelutilanne: äiti haluaa tänne suuntaan, lapsi tuonne suuntaan.
Mikään ei auta, kumpikaan ei muuta mieltä. Seistään paikoillaan, äiti
tuskailee, mitä ihmettä tässä oikeasti voisi tehdä? Aika kuluu ja äiti bongaa
pusikossa lymyilevän fasaanin, johon hän saa kiinnitettyä lapsen huomion ja saa
samalla hämättyä lapsen pulkkaan. Päästään matkaan ja ainakin 200 metriä lähemmäs
kotia, kunnes lapsi haluaa taas syliin ja kieltävän vastauksen saatuaan
heittäytyy pulkasta pyörätielle huutamaan. Tuskastunut äiti soittaa jo isälle,
jos hän vaikka olisikin tulossa aiemmin kotiin ja tulisi pelastamaan hänet
haastavasta tilanteesta. Mutta apua ei ole tulossa, isä on töissä.
Lapsi pääsee
taas hetkeksi aikaa syliin ja rauhoittuu hieman. Äiti päättää lisätä vauhtia
kävelyyn ja ilmoittaa, että nyt lapsi istuu pulkassa kotiin asti, pääsee sitten
kotona syliin. Muutama huuto pulkasta kuuluu vielä loppumatkan aikana. Kotona
äiti laskee, että tuo alle kilometrin hoitomatka kesti tällä kertaa 45
minuuttia.
Toinen
haaste on tuon flunssan seurauksena äidillä kova yskä ja äänen käheys. Pelkkä
puhuminen tuntuu jo hengästyttävän ja äiti olisi mieluiten hiljaa. Mutta sehän
ei kaksivuotiaan kanssa onnistu. Aamusta alkaa äitä-äitä-äitä huuto-kysely, johon äidin odotetaan vastaan mitä, jolloin lapsi voi kertoa oman
asiansa. Ääntä pitäisi saada käytettyä myös kehotuksiin, kieltoihin ja
komentoihin, joiden avulla lapsi saadaan ohjattua tekemään toivottua asiaa,
eikä tämän tapauksen kanssa voi edes leikkiä hiljaa. Ja jos puhuminen on hengästyttävää,
lukeminen tuntuu kurkussa ahdistavalta ja laulaminen tukehduttavalta. Ja päivän
vakio-ohjelmiinhan kuuluu pitkät lukuhetket ja joululahjaksi saadun laulukirjan
kanssa laulaminen. Siis äidin lukeminen ja laulaminen. Ei auta kuin raakkua ja
köhiä.
Oh no! Toivottavasti flunssa häviää nopeaa! Se uhmaikä on niin järkyttävää, ja vielä kauheampaa kun ne uhkailee yleisalueissa. Otan osaa! :)
VastaaPoistaÄäni alkaa onneksi jo kulkea paremmin, onnistuu lukeminen, laulaminen ja ennen kaikkea komentaminen! Ja tuo uhma. voih. Kiitos myötätunnosta :)
Poista