Mustikoita ja auringonlaskuja

Jannen loma alkaa vedellä viimeisiä, senpä vuoksi olimme alkuviikosta mökkeilemässä. Mitäpä olisi kesäloma ilman mökkeilyä. Tänä vuonna säät eivät olleet aivan samaa tasoa kuin viime kesälomamökkeilyllä, mutta samoissa hommissa päivät kuluivat silti: ulkoilua, grillailua, saunomista ja mustikoiden poimintaa. Tänä vuonna uiminen oli tietenkin pienemmässä roolissa, mutta kävin minäkin pari vetoa laiturin päästä tekemässä hikisen mustikkaretken jälkeen.

Ja mustikoita löytyi tänä vuonna kyllä reippaasti! Ensin kerättiin mökin ympäristöstä vähän raakojakin marjoja, sitten päiväkävelyllä löysimme varsinaisen mustikkapaikan! Harmi, ettei mukana ollut kuin kärryistä löytyvä vanha karkkipussi, jonka keräsimme nopeasti täyteen. Päiväuniaikaan kävin keräämässä 2,5 litraa ja vielä myöhemmin iltapäivällä toiset 2,5 litraa. Nyt on taas pakkasessa 8 pakastinrasialitraa mustikoita syksyksi ja talveksi smoothieihin.

Meidän (tai siis mun vanhempien) mökki sijaitsee järven itärannalla, joten mökkeilyyn kuuluu auringonlaskun kuvaaminen. Aina yhtä vakuuttavasti aurinko laskee vastarannan metsän taakse ja värjää ympäröivän taivaan. Nyt olimme mökillä kolme yötä ja ensimmäisenä iltana taivas oli keltaoranssi, toisena punainen ja kolmantena sininen. 

Näitä kuvia katsoessa ihmettelen, miksen malttanut istua ja ihailla auringonlaskua itselaukaisimenaikaa pidempään.

"Oli oikeastaan ihanaa, kun ei tarvinnut sanoa mitään eikä selittää mitään enempää itselleen kuin toisillekaan. Istui vain ja katsoi taivaanrantaan ja kuunteli laineiden loisketta veneen alla."  – Muumipappa

 

Ottaisin osan surustasi

Olen miettinyt, kun sureville sanotaan otan osaa, otan osaa suruusi tai vain lyhyesti osanottoni. Kyseinen lause ei oikein ikinä ole sopinut suuhuni, se on mielestäni kovin muodollinen ja tönkkö fraasi, joka sanotaan lähes automaattisesti, kun kohdataan sureva. Vai johtuuko se siitä, että en ole miettinyt, mitä sanonnan takana on?

Sillähän tarkoiteta sitä, että otetaan osaa toisen suruun? Koetaan myötätuntoa surevaa kohtaan. Olisiko vielä parempi sanoa, että otan osan surustasi, että sinun olisi vähän parempi olla. Olisi aika hienoa, jos oikeasti voisi helpottaa surevaa ihmistä ottamalla itselleen osan hänen kokemastaan ikävästä, itsesyytöksistä tai masennuksesta. ”Tänään minä olen puolestasi murheellinen ja ahdistunut, kärsiä nukahtamisvaikeuksistasi, tai olla kykenemätön tekemään päätöksiä ja ruokahaluton." Se tuntuisi omastakin mielestä paljon lohduttavammalta sanomiselta kuin pelkkä osan ottaminen. 

Sitä olen tällä viikolla miettinyt. 

"-Voi, sanoi hemuli ja tuijotti maahan. Hän ei tahtonut paneutua surullisiin ajatuksiin, mutta oli niin tottunut kuuntelemaan, ettei voinut lähteä tiehensä."