Kymmenen vuotta sitten…

… olin muuttanut pois kotoa! Kävimme viemässä varsinaisen muuttokuorman solukämppääni jo aiemmin viikonloppuna, mutta en tietenkään halunnut jäädä sinne vielä yksin. Niinpä iskä ajoi mut Tampereelle opiskelualoituspäivää edeltävänä iltapäivänä. Kävimme matkan varrella kaupassa ostamassa minun ensimmäiset omat ruokaostokset ja hän myös asensi tietokoneen käyttövalmiiksi. Sitten olikin jo aika jäädä yksin. Muistan, että istuin siinä tietokoneen ääressä koko illan. Juttelin kotiin Messengerissä, surffailin netissä ja kulutin aikaa. Ja jännitin ja ikävöin.

Se oli jännittävää ja pelottavaa. Minä yksin vieraassa, uudessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään! Jännitin seuraavan päivän opiskelun aloitusta, uusia luokkakavereita ja sitä, saanko sieltä ketään kaveria, onko siellä kivaa ja miten viihdyn. Ja kämppäkaverit pelotti, vaikka toisaalta myös rauhoitti, kun ei tarvinnut ihan yksin jäädä, vaan seinän takaa kuului elämää. Olin pieni ja arka ja kova ikävöimään.

Nyt kun mietin itseäni tuolloin opiskelun alkuaikoina, alkaa melkein sääliä itseään. Muistan muutamankin kerran leiponeeni pullaa, mutta en uskaltanut antaa taikinan kohota riittävän pitkään, kun pelkäsin, että kämppikset tulee ja leipomukset on heidän tiellään.  Taisin olla toisinaan vähän silleen suloisesti säälittävä ja arka.

Mutta kaikesta jännityksestä ja säälittävyydestä huolimatta kaikki meni kuitenkin hyvin. Koulussa oli mukavaa, sain kavereita ja vaikka ala ei aina ihan omalta tuntunutkaan, mukavan luokkahengen vuoksi halusin jatkaa opiskelua. Tuskinpa silloin 10 vuotta sitten olisin uskonut, että tuleva mieheni istui omassa solukämpässään samassa pihapiirissä ja jännitti omalla tavallaan opiskelun alkua.  

" - Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää!" - Ti-ti-uu