Sit kanniskellaan

Odottavan aika on pitkä. Se on tullut taas todistettua. Joka torstai olen huomannut, että viikko on kulunut, eikä mitään merkkiä odotuksen päättymisestä ole tullut. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se Manduca kaupasta, eikä tilata Tulaa netistä. Mutta kun jotain päättää, niin eihän sitä voi mieltään muuttaa kesken kaiken. Varsinkaan, jos mies olisi ollut sitä toista mieltä, niin sehän vaikuttais ihan siltä, että minä annan periksi, vaikka vain itse oma tahtoisesti muuttaisin mieltäni.

Meillä oli elokuussa pari viikkoa lainassa Tulan kantoreppu TampereenNapapiiriltä. Tykästyttiin siihen, vaikka kesän helteillä tuo kantaminen olikin vähän hikistä niin kannettavalle kuin kantajallekin. Mutta joissain tilanteissa kantoreppu oli kätevämpi kuin vanut, esim. metsään pääsee helpommin tyttöä kantaen kuin lykkien. Ja voi että, miten kätevä tuo olisikaan ollut silloin puolivuotta sitten, kun tyttö oli vain sylikissa, eikä suostunut nukkumaan kuin sylissä. Mutta innostuin asiasta vähän turhan myöhään.

Repun tosiaan tilasin nettikaupasta, noita Tula kantoreppuja kun ei myydä lastentavarakaupoissa. Ja miksikö halusin juuri Tulan? Luin useita blogiarviota tästä ja Manducasta ja ne saivat minut vakuuttumaan, että Tula on parempi. Myös kokeiluviikoilla totesin, että Tula on varsin toimiva laite. Helppo säätää, lapsen saa kyytiin helposti ja kuosit ovat kivoja. Manducaa kävimme testaamassa Baby Stylessa. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta mielestäni säätönaruja oli liikaa. Kun Tulassa repun sai säädettyä itselle ja lapselle hyväksi parilla vedolla, Manducassa naruja oli joka puolella, joita tietenkin piti kaikki vedellä ja kokeilla, josko kantomukavuus paranisi. Ei parantunut. Siksi päätin, että Tula saa tulla meille.

Ainut vika tässä päätöksessä oli tosiaan se, että repun saapumista piti odottaa. Tässä tapauksessa yli viisi viikkoa, grr! Maahantuojalla oli jotain ongelmia tuotteen saatavuuden kanssa ja toimitusaika venyi ja vanui. Meinasin jo menettää kiinnostukseni koko reppua kohtaan. Joka viikko lähetin sähköpostia yritykseen, että missä se reppu viipyy, joko se tulee ja vastaus oli aina sama, eikö se ole vielä tullut, mikähän siellä oikein kestää… (Reppu tuli siis  suoraan maahantuojalta, eikä sieltä nettikaupasta, josta sen alun perin tilasin.) Se tuohdutti vielä vähän lisää. Mutta lopultakin se saapui. Samaan aikaan kuin viileät syyskelit. Eli vaatetta päälle kunnolla ja eikun metsäpolulle mars! Ja mitäs sanoinkaan niistä kivoista kuoseista, jotka vaikutti valintaan... Näin kivaan kuosiin päädyin.

Sukkakatsaus

Vaikka täällä monesti uikutan, ettei vapaata ja omaa aikaa ole enää juurikaan, huomaan silti ehtineeni neuloa taas muutamat villasukat. Ei niitä ehkä ihan entiseen malliin synny sukka/päivä, ehkä paremminkin sukkapari/viikko. 

Tällä kertaa on syntynyt yksivärisiä pikkusukkia, raidallisia jämälankasukkia ja muutamat naisten palmikkosukatkin. Ja naisten raitasukat ovat tällä hetkellä työn alla. 

Kyllähän nämä sukat sen todistavat, että välillä oon ehtinyt istua sohvalla kutomassa. Toisinaan tuo kutomisaika tietenkin on pois ajasta, jolloin voisin viihdyttää tyttöä paremmin. Monesti kuitenkin ajasta, jolloin voisin paremmin keskittyä mieheen. Vaikka väitänkin, että pystyn paremmin ajatella ja puhua, kun teen samaan aikaan jotain käsilläni, niin kyllähän nuo viisi viuhuvaa puikkoa ja kutittava villalanka ajaa miehen melko kauaksi sohvan toiseen nurkkaan. 

Kadonneet taidot

Elokuun lopulla kävin kotipuolessa ja kaivelin huvikseni lukioaikaisia papereita yli kymmenen vuoden. Selailin ja lueskelin vanhoja kokeita ja aineita. Ihan aloin kadehtia sitä nuorempaa Heliä, joka oli kirjoitellut aineita suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi. Tai laskenut virheettömästi matematiikan tehtäviä, joista on turha luulla nykyään selviävänsä. Eipä sillä, että tällä hetkellä ei syntyisi kummoistakaan ainetta edes omalla äidinkielellä, saati sitten saksaksi. Aineeksi ei varmaan riittäisi, jos kirjoittaisin Ich bin Heli. Mein Name ist Heli und Ich heisse Heli. Ich liebe dich. Ich wohne in Tampere.

Mutta vielä enemmän jäin kaipaamaan Heliä, jolla oli ajatuksia niin paljon, että sai aineen kirjoitettua niin, että siinä oli alku, keskikohta ja loppu. Ja vielä joku yhteenveto ja naseva päätös. Aineita kirjoitti Heli, jolla oli mielipiteitä ja näkemyksiä asioista. Varsin mielenkiintoista luettavaa oli filosofian kurssin oppimispäiväkirja omasta maailmankatsomuksesta. Siellä oli paljon haudattuja ajatuksia, jotka olivat varsin mielenkiintoisia. Semmoista Heliä minä vähän aloin kaivata.

Vaippapaketin ja äidin ajatusten sekoittaja.

Tällä hetkellä tuo Heli on hautautunut jonnekin niiden vaippapussien, pilttipurkkien ja kotivaatteiden keskelle. Se piilottelee mielellään pyykkien takana ja viihtyy kumihanskat kädessä tiskaamassa tai uudet lenkkarit jalassa lykkimässä vaunuja. Kerran viikossa, kun tämä nykyinen Heli osallistuu sosiaaliseen tapahtumaan muiden alle vuoden vanhojen äitien kanssa, ei hän saa muodostettua kovinkaan järkeviä lauseita. Saati sitten että saisi pidettyä yllä mielekästä keskustelua. Ajatukset hyppivät ja pomppivat, mutta useimmiten vain lyö tyhjää. Mieleen ei tule oikein mitään järkevää juttua, joka ei liittyisi vauvanhoitoon tai säähän. Mutta kun mieli kuitenkin tekisi mieli puhua jotain muutakin, mutta kun tuntuu, ettei ole ajatuksia. Mihin ne kaikki oikein on hävinneet? Onko kukaan nähnyt niitä? Tai mistä niitä voisi ostaa lisää?

Minusta neuvolat voisivat alkaa järjestää äideille small talk –kursseja, joissa opetellaan puhumaan muustakin kuin nukkumisesta, nukahtamisesta, syömisestä ja kakkaamisesta. Ei tietenkään omasta vaan lapsien.Täytyy koittaa skarpata.

Mutta hei, onhan nää uudet lenkkarit aika kivat tuijotella!

Äidin takana on nainen

Huomasin, että minulla on albumittamatta valokuvat puoleltatoista vuodelta. Kuvien albumiin laittaminen on oikeastaan aika rasittavaa hommaa, vaatii paljon tilaa ja kun sen aloittaa, haluaisi hoitaa homman loppuun kerralla, ettei tavaroita tarvitse keräillä ja säilöä taas jonnekin odottamaan sitä hetkeä, kun jaksaa, viitsi ja ehtii. Ja sitten kuitenkin taas loppuu teippi tai huomaa, että välistä puuttuu jotkut oleelliset kuvat.

Sen lisäksi että tuolta ajalta kuvat on laittamatta albumiin, on ne myös teettämättä. Siispä ensimmäisenä olikin aika valita noista tuhansista otoksista ne, jotka haluan tehdä valokuviksi asti. Siinä vierähtikin tovi, kun käy kuvia läpi kuukausi kuukaudelta ja valikoi parhaita kuvia ja muistelee menneitä. Enkä vieläkään päässyt loppuun asti, jäin tämän vuoden heinäkuuhun kuvien valikoimisessa.

Erityisesti aloin miettiä edellisvuoden menemisiä ja tekemisiä. Miten paljon me retkeiltiinkään vuoden 2013 alkupuoliskolla. Hiihdettiin, luisteltiin tai pulkkailtiin. Miten paljon olinkaan ehtinyt neuloa ihania villasukkia ja muutaman neuleenkin. Ja puhumattakaan noista kaikista herkullisista leivoinnaista ja ruoista, joita tehtiin tai kirjoista, joita luin. Ja aina tuntui paistavan aurinko ja oli iloista ja nättiä. Tai sitten aika kultaa muistot ja valokuviin on tallentunut vain hyvät hetket. Mutta kyllä silloin työttömänä ehti olla ja harrastaa, toteuttaa itseään.

Hyvä muistutus taas itselle, että tämänkin äidin takana on ihminen, jolla on ajatuksia ja omia mielenkiinnon kohteita, joita aika ajoin täytyy muistaa saada toteutettua. Samalla heräsi myös mielenkiinto muita äitejä kohtaan, vaikkapa vauvakerhossa tapaamia äitejä. Mitä he tekevät sen lisäksi, että ovat äitejä, missä ovat töissä tai opiskelevat, mitä harrastavat tai mistä pitävät? Tai minkä nimisiä he ovat?