Sano kiitos

Yksi kehuu, että olet tosi hyvässä kunnossa viiden viikon jälkeen synnytyksestä ja silminnähtävästi palautunut hyvin. Kehujalla on aikaa synnytyksestä viisi kuukautta ja vanhat vaatteet eivät sovi päälle vieläkään. Minä alan sepustaa, että nämä ovat oikeastaan kyllä ainoat farkut, jotka mahtuu päälle ja vähän kyllä nämäkin puristavat.

Toinen toteaa, että on kyllä niin suloinen vauva teillä. Minä totean, että niinhän se kyllä on ainakin nyt kun nukkuu. Että melkein koko päivän se on ollut hereillä tai ottanut ehkä vartin tirsoja ja sitten muun aikaa huutanut, kun on ollut liian väsy tai jotain muuta pielessä, mitä en ole ymmärtänyt.

Molempien tilanteiden jälkeen olen jäänyt ihmettelemään, että miksi en ole vain sanonut että kiitos. Kiitos kehuista, eipä siihen taida itse voida paljoa vaikuttaa, miten nopeasti ja hyvin raskauden jälkeen palautuu tai kuinka suloinen vauva on nukkuessaan. 

Moneen muuhunkin tilanteeseen riittäisi vallanmainiosti pelkkä kiitos. Miksi pitää niin usein alkaa selitellä, että tämä vaate nyt vain on tämmöinen marketista ostettu tai piti ostaa uudet silmälasit, kun vanhoilla en enää nähnyt. Miksi on vaikea ottaa kehuja vastaan? Edes siltä perheen kolmivuotiaalta, joka kehuu milloin hienoja vaatteitani (jotka ovat mitä lie ikivanhoja kotirenttuja) tai hienoa lettiäni, jonka olen tehnyt edellisenä iltana. Täytyypä koittaa opetella, että toisinaan lyhyt vastaus on parempi kuin pitkä rimpsu. 

Vihreä toukokuu

Oi kyllä! Vihreä on lempivärini. Etenkin heleä, tuore vihreä, joka näyttää erityisen hyvältä näin keväisin/alkukesästä, sopivan lämpimässä auringonpaisteessa. Ihan vain lyhyenkin aikaa nautittuna saa hyvälle tuulelle. Ja nyt sitä on onneksi taas saatavilla, joten nauttikaa tekin!

Näillä mennään!

Elämä ja arki pienen vauvan kanssa on hyvin vaihtelevaa, rytmitöntä. Toisinaan ehdin istua hyvän tovin sohvan nurkassa kutimien kanssa, mutta on myös päiviä, kun vauva nukkuu sen verran, että ehdin laittaa pyykkikoneen päälle ja miettiä seuraavaa hommaa, tai saada ruoan lautaselle, mutta toteutus jääkin tekemättä. Ja kiukkukarkkia pitää kaivaa kaapista jo aamulla.

Toisinaan vauva nukahtaa tuosta noin vain syliin tai omaan sänkyynsä ja sitten on niitä päiviä, kun saa hytkytellä, heijata, kärrytellä, sylitellä, silitellä ja syöpötellä, eikä siltikään meinaa uni tulla. Sitten lähdetään ajelulle ja saadaan vauva onneksi sillä tavoin untenmaille muutamaksi tunniksi.

Ja yöt, nekin ovat hyvin vaihtelevia. Toisinaan vauvan elämä on kuin Anssi Kelalla, jos Nummela-laulun sanat pitää vielä paikkansa: ”…minä nukun päivät ja valvon yöt…”. Yöaikaan itku ja nukkumattomuus on tietenkin itsellekin rasittavaa. Eräänä yönä ajattelin, että itkevän vauvan hiljaiseksi saaminen on kuin pulmalelun ratkaiseminen. Alkuun saattaa tuntua mielenkiintoiselta haasteelta, johon kokeilee keinoa keinon perään, välillä on hyvä antaa ongelmatehtävä muillekin käsittelyyn. Ja parin tunnin intensiivisen yrittämisen jälkeen mielenkiinto loppuu kuin seinään ja koko lelu alkaa vain ärsyttää. Mutta lopulta käy kuitenkin niin, että onkin saanut ongelman ratkaistua, eikä oikein tiedä miten. Mutta seuraavalla kerralla saman ongelman ratkaisu ei ole kuitenkaan yhtään sen helpompaa.

Mutta onneksi elämä oon vähän kuin Suomen kevät, hyvin vaihtelevaa, välillä tulee takapakkeja ja yllättäviä aamuja, mutta mukana on myös lämmintä tuulta ja auringonpaistetta. Hyviä öitä, huonoja päivä, hyviä päivä ja huonoja öitä, sellaista se arki vauvan kanssa on!