Vuokaleipä

Pitkästä aikaa leivoin. En mitään vaikeaa, vaan nopeasti ainekset sekaisin, pitkä kohotus, taikina vuokiin, vielä vähän kohotusta ja paisto. Ja hyvää oli. Maistui myös pienimmälle syöjälle.

Resepti on tunnetusti omasta päästä ja mitä kaapista löytyy. Kokeile siis omaa versiota, jos ei kaikkia tässä lukevia aineita löydy kaapistasi.

Vaalea vuokaleipä, 2 kpl

2 dl piimää

3 dl vettä

1½ dl kauraleseitä

1½ dl ruisjauhoja

1 dl auringonkukansiemeniä

1½ tl sokeria

1 tl suolaa

6 dl hiivaleipäjauhoja

1 ps (11g) kuivahiivaa

1. Kuumenna neste 42 asteiseksi. 

2. Sekoita kaikki muut aineet keskenään kulhossa. Kaada neste mukaan ja sekoita tasaiseksi. Ei tarvi vaivata, riittää, että kaikki on sekaisin.

3. Peitä liinalla ja kohota 3 tuntia. 

4. Vuoraa leipävuoat leivinpaperilla, öljyä kädet ja pyöritä taikinasta käsin pötköt vuokiin. Kohota vielä 45 min.

5. Paista 175 asteessa n. 1 tunti. Leivät ovat kypsiä, kun ne ovat ruskettuneet, irtoavat helposti leivinpaperista ja kuori tuntuu rapealta. Jos et ole varma kypsyydestä, ota leipä pois ja kurkkaa sisälle.

Tiskirauha

Sillä aikaa kun minä sain aikaan tämän:

Sai tyttö aikaan nämä:

No onneksi torstai on siivouspäivä, joten ei kun hihat heilumaan, tyttö on päikkäreillä!

Viikonlopun mönkiä

Mönkä 1.

Haluaisin olohuoneeseen uuden kirjahyllyn. Nykyinen on kohta 10-vuotta vanha tylsä ja ruma avohyllykkö. Eikä todellakaan mikään kaunistus olohuoneen nurkassa, pikemminkin kauhistus, kun se on ahdettu täyteen erilaisia kirjoja, kansioita ja muuta tavaraa.

Niinpä lähdimme lauantaiaamuna Ikeaa ostamaan kirjahyllyä, jota olin jo pidempään katsellut netistä. Mutta mönkään meni, kyseinen hylly oli loppunut, eikä ilmeisesti enää tulekaan myyntiin. Kakkosvaihtoehtona ollut hylly puolestaan oli niin iso, ettei paketti olisi mahtunut autoon, joten ei sitten. Jatketaan tori.fissä kyttäämistä.

Mönkä 2.

Alkuviikosta olin jo tarkkaillut sääennustuksia. Jes, sunnuntaille luvataan huippuhyvää ulkoilusäätä, aurinkoa, pakkasta, eikä tuule. Luvassa olisi siis pitkästä aikaa makkaranpaistoretki tuttuun paikkaan Kirskaannimeen.

Mutta perjantaina kun Janne ajeli töistä kotiin auto sanoi poks. No ei onneksi, ainoastaan bling, kun kojetauluun syttyi rivi merkkivaloja. Huollossa ehti vielä käydä näyttämässä autoa. Siellä sanottiin, että tuokaa maanantaiaamulla uudestaan, katotaan sitten, saadaanko korjattua.

Tuolla lauantain Ikea-reissulla ajo tuntui sen verran epämääräiseltä, että todettiin olevan parempi, ettei lähdetään metsään kokeilemaan onneamme, pysyykö auto ehjänä vai ei. Täytyi siis tyytyä vain ulkoiluun lähialueella.

Mönkä 3.

Lauantaina Janne soitteli entiselle luokkakaverillemme, joka sattui olemaan Tampereella. Sovittiin, että hän tulisi meille sunnuntaina kylään, syömään tai kahville. Sunnuntaina sitten valmistauduttiin vieraan tuloon, siivoiltiin ja päätin tehdä mokkapaloja hyväksi havaitulla reseptillä. (tuo kaksi vuotta vanha kirjoitus pitää paikkansa edelleen)

Janne kyseli vieraan tarkempaa saapumisajankohtaa, mutta hän totesikin, ettei vanha enää jaksa samalla lailla rellestää yötä myöden ja taitaa jättää kyläilyn meillä väliin. No jääpä sitten meille enemmän syötävää ja onhan se kiva, kun on moskat imuroitu pois lattialta ja ruokapöydän ympäriltä lattia on jynssätty.

No onneksi nämä eivät ole oikeasti mitään suuria mönkiä, pieniä suunnitelman muutoksia vain, mutta vähän alkoi jo naurattaa, kun kaikki suunnitelmat tuntui menevän pieleen. Onneksi kuitenkin viikonlopun ruoat olivat onnistuneita, kiitos Jannen, ja sunnuntain auringonpaistekin oli ihanaa, vaikkei siitä päässytkään luontoon nauttimaan. Ja ystävänpäiväkukat olivat kauniita, tytön mielestä myös hyviä, kun maisteli haisteltavaksi tarjottua neilikkaa.

Haluaisin...

Muutamista blogeista olen lukenut haasteesta, jonka myötä bloggaajat ovat kertoneet, mitä haluavat. Useinhan sanotaan, että kun tiedostaa halunsa ja kertoo niistä myös ääneen tai kirjoittaa paperille, ne myös toteutuvat helpommin. Tai niitä alkaa selkeämmin tavoitella ja sitä kautta toteutuvat.

Senpä vuoksi minäkin ajattelin nyt julkihaluta mielessä pyöriviä toiveita.

• Olohuoneen nurkkaan haluaisinuuden, valkoisen kirjahyllyn, jossa alaosassa olisi ovet, joiden taakse piilottaa sekalaiset kirjat ja kansiot.

• Haluaisin uusia, lähempänä asuvia ystäviä tai vaikka tuttavaperheen, joita voisi kutsua iltaisin kylään ja joiden luona kyläillä.

• Haluaisin, että asiat loksahtaisivat paikoilleen (asuminen, työt jne) ja voisi todeta, että menipä hienosti ja näinhän sen kuuluukin olla. Se olisi mukavaa.

• Haluaisin, että vaatekaapissani olisi vain hyvin istuvia ja minulle sopivia vaatteita, joita olisi mukava käyttää.

• Keittiöön ja olohuoneeseen haluaisin uudet matot.

•  Haluaisin Lappiin vaeltamaan. 

• Ja haluaisin käydä majakassa. Tai ehkä enemminkin karulla majakkasaarella.

•  Haluaisin muuttaa. Asua jo siellä unelmieni omassa talossa, joka olisi kaunis, valoisa, vanha ja iso puutalo, jonka pihalla kasvaa isoja puita ja hieno puutarha.

•  Haluaisin nähdä karhun ja mäyrän. Karhun olen nähnyt jo Kanadassa ja mäyrän tien varressa kuolleena, mutta niitä kertoja ei lasketa.    

• Äitinä haluaisin olla rento, rohkaiseva, kannustava, sopivan jämäkkä, luotettava ja turvallinen. 

•  Haluaisin päätyä unelma ammattiini. Ensin vain haluaisin tietää, mikä se on.

•  Haluaisin rohkeutta puhua enemmän. Osata small talkata. Ja puhua vaikeista ja vaivaavista asioista paremmin.

•  Haluaisin tehdä jotin sellaista, että jälkeläiseni voisivat ylpeinä sanoa olevansa sukua minulle.

•  Haluaisin oikean, alkuperäisen Tetriksen toimivan meidän tietokoneella.

•  Haluaisin pidemmän pinnan ja enemmän kärsivällisyyttä.

•  Haluaisin omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. 

•  Okei, kyllä mä jo haluaisin, että olisi kevät, lumet sulaisivat ja alkaisi vihertää.

 Päästäiskö näillä haluilla alkuun? Kun kaikki kohdat on täytetty, voidaan miettiä uusia.

Ahdistava kaaos

Olen järjestyksen nainen, jo pienestä asti. Tykkäsin järjestää koulupöydän laatikoita vähintään kerran kuussa. Tavaroiden piti olla laatikossa omilla paikoillaan, vihot pinossa, piirustukset nipussa ja muut tavarat myös selvästi omilla paikoillaan. Koulupöydällä kynät ja kumit olivat omissa purkeissaan, helposti saatavilla ja löydettävissä. Salaa saatoin karehtia siskoni sikinsokin olevia koulupöydän laatikoita, joita kaivellessa hän saattoi löytää aarteita, kuten karkkia, hienoa tarroja tai jotain muuta mielenkiintoista tutkittavaa. Joskus taisin itsekin koittaa jättää laatikkoni siivoamatta, mutta en kuitenkaan löytänyt mitään jännää omista laatikoistani. Siispä järjestäminen jatkui.

En pidä itseäni siivouintoilijana tai –friikkinä, minä vain tykkään siitä, että tavarat ovat omilla paikoillaan ja on siistiä. Toisinaan sotku ahdistaa vähemmän, mutta niinä päivinä kun muutenkin on hermostunut ja kiukkuinen, sotkut vain pahentavat tilannetta. Ja miksi juuri niinä kiukkuisina päivinä sattuukin olemaan kaikki tasot täynnä tavarakasoja ja muutenkin tavarat sikinsokin?

Sopivan kiukunpuuskan tullessa kyytiä saavat niin sekaisin oleva eteisen naulakko, täysinäinen tiskipöytä kuin lehtitelineestä törröttävät lehdet ja mainokset. Ja kunniansa usein saa kuulla myös Janne, ”miksi täällä ei ikinä siivoa muut kuin minä!”. Ehkä siksi, että muut eivät häiriinny näistä sekaisin olevista asioista ja omakin siivousvimma saatta perimmiltään johtua muista asioista – kun joku asia häiritsee mieltä, kaikki epäkohdat ärsyttävät.

Muistan lukeneeni lehtijutun naisesta, joka siivosi pakkomielteisesti, jopa niin paljon, että hän oli mennyt lääkäriin asian vuoksi. Tutkimusten jälkeen todettiin, että hullulla siivoamisella nainen vain yritti hallita sekaisin olevaa mieltään. Oli helpompaa järjestää vaatekaappia kuin omaa päätään. Siivouspuuskien iskiessä olisi siis välillä hyvä miettiä, tarvitseeko siivousta enemmän sekaiset työtasot vai ajatuksia täynnä oleva mieli. Todennäköisesti molemmat. Siksi siivoaminen voi olla myös terapeuttista. Kunhan sen tekee oikeassa mielenvireessä, eikä marttyyrina siivoajavaimona ja kotiäitinä tavaroita paiskoen ja puuskuttaen. 

Kuvat ovat muistoja kohta 10 vuoden takaa. Jostain syystä ei ole yhtään ikävä tuota soluasumista :) 

Villapaita tilauksesta

Joulun jälkeen sain mielenkiintoisen sähköpostin blogini tiimoilta. Minulle täysin vieras nainen oli päätynyt tänne blogiini etsiessään villapaidan ohjeita ja tarttunut tämän helpon villapaidan ohjeen yhteydessä esittämään tarjoukseeni. Hän kysyi, tekisinkö hänelle villapaidan, jos hän lähettäisi minulle langat. Koska omia käsityöprojekteja ei ollut kesken ja iltaisin televisiota on mukavampi katsoa, kun samalla kädet tekevät hommia, otin annetun haasteen vastaan.

Projekti oli kokonaisuudessaan hyvin jännittävä, en ole aiemmin tehnyt tilauksesta vieraalle ihmisille villapaitaa, (siskoja tai äitiä ei lasketa tilaajiksi) saati näin, että en edes ole tavannut koko henkilöä tai saanut livenä keskustella hänen toiveistaan tai omasta ymmärryksestä siitä, mitä toinen haluaa. Aika monta sähköpostia lähetimme puolin ja toisin. Tilaaja kuvaili toivomaansa paitaa ja minä kyselin tarkentavia yksityiskohtia ja mittoja, että uskalsin luoda silmukat puikolle ja aloittaa urakan. Päätin tällä kertaa pitää kirjaa työtunneista, koska minulla ei ole minkäänlaista aika-arviota, miten kauan villapaidan kutomiseen menee.

Toiveena oli onneksi hyvin yksinkertainen, perusvillapaita, jonka sain kutoa alhaalta ylöspäin pyöröpuikoilla. Työ eteni nopeasti, kun sai päästellä menemään oikeita silmukoita. Kokoajan kuitenkin jännitin, miten paita sopisi tilaajalle, eihän siitä tule liian iso ja löysä tai ovatko hihat nyt varmasti oikeanmittaiset. Lähetin hänelle kuvia valmistuvasta paidasta ja takaisin saadut kommentit olivat onneksi aina positiivisia ja kannustavia.

Ja lopulta tuloksena oli valmis paita lähetettäväksi. Paitaan oltiin niin tyytyväisiä, että hän kysyi, tekisinkö hänelle vielä toisen samanlaisen, mutta erivärisenä. Ja mitäs syytä mulla olisi ollut kieltäytyä pyynnöstä!

Ja ainiin, mitä luulette, kauanko tuon paidan tekemiseen minulta meni? 22 tuntia! Jos olisin ollut hieman tarkempi mittailun kanssa, olisi varmaankin riittänyt 20 tuntia, nyt meni muutaman tunnin työt hukkaan, kun piti purkaa liian pitkää etuosaa. Katsotaan, jos toisen saisin tehtyä vähän nopeammin :D

Teekutsut

"Hyi olkoon, 20-vuotias, kuka on niin vanha?!" Kun pidin 20-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kaverisynttärit, joihin kutsuin silloiseen kaveriporukkaan kuuluneita poikiakin, totesi yksi kutsuista näin. Hän itse oli minua vuoden nuorempi. Edellisestä viisastuneena 30-vuotisjuhliin kutsuinkin sitten vain tyttöjä, joista puolet olivat jo turvallisesti ylittäneet tuon pelottavan ikäkynnyksen.

Juhlimme teekutsujen merkeissä, sillä mikäpä olisikaan mukavampaa kuin juoda hyvin haudutettua teetä, syödä sekaisin makeita ja suolaisia herkkuja ja samalla vaihtaa kuulumisia ja mielipiteitä kavereiden kanssa, joita nykyisin näkee enää harvemmin ja pikaisesti. Joku toinen toki saattaa haluta juhlia omia pyöreitä vuosiaan vähän menevämmin, mutta tämä sopi mulle. Ja kun mummini kaapista löytyi vielä täydelliset teekupit, jotka sain häneltä omiksi lahjana, olivat kutsut täydelliset.

Tarjottavaksi tein omia suosikkeja. Tietenkin porkkanakakkua, mustaherukkahyydykekakkua, herrasväenpikkuleipiä, täytettyjä leipiä ja kinkkupiirasia eli muffinivuoan avulla tehtyjä pieniä piirakoita. Minä ainakin tykkäsin ja taisivat vieraatkin pitää tarjoiluita maukkaina. Kutsut olivat onnistuneet, voisinpa järjestää vastaavanlaisia myöhemminkin, mieluummin ennen seuraavia pyöreitä synttäreitä. Sinne kun on (onneksi) niin tajuttoman pitkä aika.

"Häntä pystyyn, jokainen on niin vanha kuin itsensä tuntee."

Muistokirjoitus

On ikävää, kun muut tekevät tärkeitä päätöksiä mun puolesta. Varsinkin sellaisia päätöksiä, jotka merkitsevät sitä, että mun täytyy luopua jostain, joka ollut tärkeä mulle ja monessa mukana jo useamman vuoden aikana. Ja samalla tämä muutos tarkoittaa sitä, että täytyy opetella tekemään vanhoja, tuttuja asioita ihan uudella tavalla. 

Kyse ei toki ole sen suuremmasta ja vakavammasta asiasta kuin kamera. Sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi uuden kameran ja samalla luovuin pian 6 vuotta käytössä olleesta, tärkeäksi tulleesta Canonista. sniif. Tämä uusi kaveri on Nikon, eikä me oikein vielä tulla toimeen keskenämme. Mutta isän mukaan Nikon on nyt in, paljon parempi kuin Canon. 

Tällä hetkellä tuntuu, että kuvausasetukset ovat vaikeammin tehtäviä kuin Canonilla, mutta kai näihinkin tottuu. Mutta hyvä asia tässä uudessa on salama, sitä olen ehtinyt kaivata jo pidemmän aikaa. Ja onhan se myös kevyempi kaveri. Ja tässä ei ole (vielä) naarmuja linssissä. Ehkä tämäkin on kohta myös Helin.

ps. Kaksi alinta kuvaa eivät ole omia, vaan ne on ottanut Jaana ja Johanna.