Ahdistava kaaos

Olen järjestyksen nainen, jo pienestä asti. Tykkäsin järjestää koulupöydän laatikoita vähintään kerran kuussa. Tavaroiden piti olla laatikossa omilla paikoillaan, vihot pinossa, piirustukset nipussa ja muut tavarat myös selvästi omilla paikoillaan. Koulupöydällä kynät ja kumit olivat omissa purkeissaan, helposti saatavilla ja löydettävissä. Salaa saatoin karehtia siskoni sikinsokin olevia koulupöydän laatikoita, joita kaivellessa hän saattoi löytää aarteita, kuten karkkia, hienoa tarroja tai jotain muuta mielenkiintoista tutkittavaa. Joskus taisin itsekin koittaa jättää laatikkoni siivoamatta, mutta en kuitenkaan löytänyt mitään jännää omista laatikoistani. Siispä järjestäminen jatkui.

En pidä itseäni siivouintoilijana tai –friikkinä, minä vain tykkään siitä, että tavarat ovat omilla paikoillaan ja on siistiä. Toisinaan sotku ahdistaa vähemmän, mutta niinä päivinä kun muutenkin on hermostunut ja kiukkuinen, sotkut vain pahentavat tilannetta. Ja miksi juuri niinä kiukkuisina päivinä sattuukin olemaan kaikki tasot täynnä tavarakasoja ja muutenkin tavarat sikinsokin?

Sopivan kiukunpuuskan tullessa kyytiä saavat niin sekaisin oleva eteisen naulakko, täysinäinen tiskipöytä kuin lehtitelineestä törröttävät lehdet ja mainokset. Ja kunniansa usein saa kuulla myös Janne, ”miksi täällä ei ikinä siivoa muut kuin minä!”. Ehkä siksi, että muut eivät häiriinny näistä sekaisin olevista asioista ja omakin siivousvimma saatta perimmiltään johtua muista asioista – kun joku asia häiritsee mieltä, kaikki epäkohdat ärsyttävät.

Muistan lukeneeni lehtijutun naisesta, joka siivosi pakkomielteisesti, jopa niin paljon, että hän oli mennyt lääkäriin asian vuoksi. Tutkimusten jälkeen todettiin, että hullulla siivoamisella nainen vain yritti hallita sekaisin olevaa mieltään. Oli helpompaa järjestää vaatekaappia kuin omaa päätään. Siivouspuuskien iskiessä olisi siis välillä hyvä miettiä, tarvitseeko siivousta enemmän sekaiset työtasot vai ajatuksia täynnä oleva mieli. Todennäköisesti molemmat. Siksi siivoaminen voi olla myös terapeuttista. Kunhan sen tekee oikeassa mielenvireessä, eikä marttyyrina siivoajavaimona ja kotiäitinä tavaroita paiskoen ja puuskuttaen. 

Kuvat ovat muistoja kohta 10 vuoden takaa. Jostain syystä ei ole yhtään ikävä tuota soluasumista :)