Vuosi 2017

Tammikuussa juhlittiin Isosiskon 3-vuotissynttäreitä. Vähän synttäreiden jälkeen hän muutti (lopultakin) omaan huoneeseen. Hän oli innoissaan uudesta huoneestaan ja sopeutui uuteen järjestelyyn nopeasti. Hankimme myös toisen auton, helpottamaan mun arkea ja töissä käymistä kun vauvavatsan kanssa pyöräily alkoi olla jo vaarallistakin. Arki kului joutuisasti töissä ja hoidossa ja viikonloput kotona puuhastellen.

Helmikuu alkoi sairastellen. Jouduin olemaan töistäkin viikon poissa, kun ensin sairasti lapsi ja sitten minä. Sain myös pitkänpitkästä aikaa antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen, edellisestä kuurista olikin jo aikaa 20 vuotta. Viikonloppuisin oli usein kaunista säätä ja kävimmekin retkeilemässä järven jäällä. Helmikuun lopulla jäin pois töistä, ensin pidin pois kertyneet lomat ja sitten maaliskuun alussa äitiyslomalle.

Maaliskuulla, kun äitiyslomani alkoi, muuttui myös tulevan Isonsiskon hoitoviikot kolmipäiväisiksi. Maanantaisin kävimme perhekahvilassa, ti-to tyttö oli hoidossa ja perjantai oli usein kirjastopäivä. Nuo kolme hoitopäivää olivat mukavia vapaapäiviä minulle. Siivoilin, laitoin valmiiksi vauvan vaatteita ja kudoin. Innostuin kirjoneulevillasukista ja niitä valmistui kuin liukuhihnalta. Olo oli edelleen hyvä ja virtaisa, vaikka laskettuaika lähestyi. Mutta huomasin, että tulevalla siskolla alkoi kehittyä uhmavaihe. Monista ennen helposti sujuneista asioista piti vääntää ja tyttöä piti komentaa. Välillä niin paljon, että itsellä alkoi mennä hermot.

Huhtikuulla alettiin valmistautua paremmin uuden perheenjäsenen tuloon. Mutta ajatuksella vietetään nyt ensin pääsiäisen ja sitten on vauvan vuoro. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ensimmäiset ja viimeiset raskausmahakuvat otin 5 tuntia ennen Pikkusiskon syntymistä, kun tajusin, että aiemmin ei ole vatsaa kuvattu ja nyt on viimeiset hetket tehdä se. Ja tämä tapahtui pääsiäisviikon tiistaina. Joten kun Pikkusisko syntyi, vauvansänky oli edelleen vanhempieni luona ja vauvan turvaistuin isonsiskoni luona. Olin aivan siinä uskossa, lapsi syntyisi vasta lasketun ajan jälkeen, eikä suinkaan reilua viikkoa aiemmin! ”Isosisko auttaa aina!” on jäänyt kirkkaasti mieleen, kun tuore Isosisko halusi heti ensitapaamisella osallistua kaikkeen vauvan hoidossa. 

Toukokuulla kevät alkoi viimein näyttäytyä kunnolla ja päästiin myös ensimmäistä kertaa koko perhe retkelle. Pikkusiskolla ei ollut vielä kunnollista rytmiä päivässä ja muistan öitä, jolloin hän lopetti huutamisen puoli neljältä. Isosisko jatkoi onneksi hoidossa kolmipäiväisenä, joten sain vähän hengähtää itsekseni kotonakin. Kantoreppu oli tärkeä apulainen, Pikkusisko tykkäsi nukkua siinä päivisin. Vaunuissa päiväunet olivat vielä harvinaisempia. 

Kesäkuun tullessa saimme nauttia vähän kesäsäistäkin. Niin paljon, että Isosiskolle puhkesi aurinkoihottuma käsivarsiin ja olin ihan tyytyväinen, että loppukesä olikin vähemmän lämmin. Juhannus vietettiin perinteiseen tapaan mökillä ja yösyöttöjen vuoksi pääsin ihailemaan myös aikaisen kesäaamun sumua järvellä. Juhannukseksi Isonsiskon hoito loppui, ihan kokonaan, koska kyseinen ryhmis lopetettiin. Vietettiinkin yksi viikko kolmisin tyttöjen kanssa kotona, kun Janne oli vielä töissä ja meinasin tulla hulluksi. Isosiskon uhma ja mustasukkaisuus toisaalta myös riippuvuus minusta alkoi olla jotain lamaannuttavaa. Ei hetkenkään rauhaa edes vessassa. Nautin, jos pääsin pihalle ripustamaan pyykkiä kuivumaan, mutta usein Isosisko seurasi sinnekin. Myönnän, kiukustuin ja huusin liiankin kovasti. Tarvitsin unta, rauhaa, omaa aikaa.

Heinäkuu ja miehellä tiedossa 6 viikon loma! Käytiin läpi perinteiset sukulaiskohteet ja vähän omiakin retkipaikkoja. Vaikka loma menikin kesäsäitä odotellessa. Tuntui, että joka reissuun pakkasi vääränlaiset varusteet. Kun oli vain pitkähihaisia, olikin lämmintä ja sortsikeliä. Kun oli pakannut kesävaatteita, satoi ja oli kylmää. Vaikka reissattiin, paljon oltiin myös kotonakin vain. 

Elokuussa miehen loma jatkui vielä ja itsestä tuntui, että liiankin pitkästi. Alkoi kaivata sitä omaa arjen rytmiä, lomallakin oleminen voi olla puuduttavaa, ainakin lapsiperheessä, kun eihän se loma ole lomaa. Mutta lopulta se normaaliarkikin koitti, mies meni töihin ja Isosisko aloitti hoidon päiväkodissa, jossa omasta jännityksestä huolimatta kaikki meni kuitenkin hyvin ja huomasi, että tyttö on kesän aikana kasvanut. Niin reipas päiväkotilainen hän oli! Elokuussa jatkui luontoilu ja kävimme Ähtärin eläinpuistossa. Ehdin myös neuloa yhden tilausvillatakin.

Syyskuulla jatkui kauniit aurinkoiset päivät ja kävimme hakemassa virtaa luonnosta. Retkelle on hyvä mennä, koska siellä ehti jutella kahdestaan vähän paremmin kuin kotona. Kotona Isosisko omi isänsä kokonaan leikkikaverikseen ja jos vaikka ruokapöydässä juttelimme hänen mielestään liian pitkästi kahdestaan, alkoi temppuilu ja pöydästä karkailu. Pikkusisko kasvoi ja alkoi nukkui kolmen tunnin päiväunia, mikä oli ilo ja onni. Isosisko puolestaan alkoi olla haastava.

Lokakuussa alkoi tuntua, että viikonloput ovat yhtä tappelua. Isosisko vaatii huomiota ja leikkiseuraa, minä kaipasin miehestä kaveria kodinhoitohommiin ja juttuseuraa ja mies parka yrittää pallotella siinä välissä ja palautua omista töistään. Varma yhtälö siis räjähdyksille. Iltaisin oli molemmat vanhemmat kovin väsyneitä, joten aikaa ja intoa aloittaa keskustelu ei ollut. Itse sain energiaa kiertämällä kirpputoreja ja tekemällä hyviä löytöjä ja treffaamalla kahden viikon välein siskoja lankakerhon merkeissä. Ja kävin kaksi kertaa hierojalla! Mieskin aloitti veteraaniliikunnan ja pääsi olemaan yhden illan viikosta pois kotoa. 

Marraskuu on vuoden synkein kuukausi. Jonnekin se aurinko aina katoaa, ja niin se teki tänäkin vuonna. Kuvatakaan ei jaksa, kun on niin pimeää, harmaata ja synkkää. Marraskuun ainoat kuvat ovatkin isänpäivältä. Ja meilläkin marraskuu oli aika väsynyttä taapertamista. Muutamia kipakkoja keskusteluja piti käydä, kun esitin toiveeni saavani enemmän apua kotitöissä ja arkirutiinien suorittamisessa. Siitä taisimme kaikki kolme puhuvaa perheenjäsentä olla yhtä mieltä, että Pikkusisko on päiviemme ilo ja piristys, hän on niin iloinen ja nauravainen aina.

 

Joulukuu ja molempien tyttöjen ensimmäinen antibioottikuuri korvatulehdukseen. Hieno juttu melkein neljävuotiaalle, harmillista kahdeksankuiselle. Itsenäisyyspäivää juhlittiin sini-valkoisinvaattein. Ja tulipa myös se hartaasti odotettu päivä, kun pääsemme poistumaan Jannen kanssa ihan vain kahdestaan kodistamme. Joulukuussa se viimein tapahtui, kävimme kahdestaan ostamassa joulukuusen naapuri-Citymarketin pihasta. Puolituntia ilman lapsia! Ja heti perään oli seuraava kerta, kun kävimme Prismassa, silloin reissulla oli mittaa jo 45 minuuttia! Perinteinen Jannen sukulaisten reissu alkoi lupaavasti, ajoin tyttöjen kanssa kolmisin Tampereelle asti. Ensimmäiset 100 kilometriä vaati 5 pysähdystä takapenkillä huutavan vauvan vuoksi. Oli hän hiljaa ehkä 50 kilometriä tuosta 180 kilometrin matkasta. Joulu vietettiin perinteisesti minun vanhempien luona. Ja joulukelit oli kerrankin kohdillaan! 

Vuosi, niin pitkä, mutta niin lyhyt aika. Toivon tulevalle vuodelle tasaisempaa mielenlaatua, vähemmän kuohahduksia, enemmän hyviä keskusteluita, itsenäisen leikintaitoa ja vähemmän Pikkusiskon kiusaamista. Tulevalta vuodelta toivon uuden, isomman kodin löytymistä, lisää luontokokemuksia ja valokuvia. Aikaa ja intoa käsitöille. Ystäviä. Ja jossain vaiheessa myös mukavan työpaikan löytymistä. Kiitos.