Pieni kuvaaja

Tyttäremme on innostunut kuvaamisesta. Hän on ottanut omakseen vanhan digi-pokkarini ja kuvannut sillä innoissaan. Aluksi piti tietenkin opetella kuvauksen perusasiat: kamera laitetaan käteen kiinni kamerasta roikkuvasta nauhasta, sen jälkeen piti opetella mistä napista kamera aukeaa.

Mutta vaikeinta oli oppia se, miten kameralla kuvataan. Tyttö yritti kuvata niin kuin oli vanhempiensa nähnyt kuvaavan, eli laittamalla silmä kiinni kameraan, tässä tapauksessa kameran zoomiin. Ja näin lopputuloksena oli punaisensävyisiä lähikuvia silmästä ja poskesta. Piti näyttää moneen kertaan, että tällä kameralla kuvataan näin, pidetään kiinni reunoista ja katsotaan näytöstä kuvaa. 

Oppi meni perille ja nyt kuuluu päivittäin ”hymy, äiti hymy” ja riemukasta kiljuntaa, kun kamera ottaa kuvia. Hän taitaa tosin vielä hakea kuvaajaluonnettaan, eikä keskity pelkkiin muotokuviin. Yhtä innokkaasti hän harjoittaa luontokuvaamista ja räpsii kuvia kukista ja sienistä. Myös blogimainen sisutuskuvaajanpiirteitä hänellä on, kuvissa vilahtelee tietokoneennäyttö, vessa, ikkunan pieliä ja kattoa. Myös matkakuvaamista on harjoitettu, niin autossa takapenkillä kuin kesälomaretkellä Vaasassa. Toisaalta myös tilannekuvaaminen kiinnostaa, kun yhtenä iltana suurinta huvia oli seistä pyörätiellä kuvaamassa ohiajavia autoja.

Onhan tämä tyttären ensikosketus valokuvaamiseen vähän erilainen kuin omani. Ensimmäisille ulkomaanmatkoille saimme mukaan omat kertakäyttökamerat, joissa oli filmiä 24 ruutua. Sen piti riittää koko viikoksi ja kuvien lopputulokset näki vasta lomareissun jälkeen. Nyt ei haittaa, vaikka ottaisi 24 kuvaa omasta sormesta, kun tilaa on muistikortillinen. Mutta taitaa se silti olla yhtä jännittävää ja hauskaa.