Vaiheita

Pienten lasten vanhempia usein lohdutetaan sanomalla, että lapsi kasvaa nopeasti ja tämänhetkinen, hankala arki on vain vaihe, joka menee pian ohi ja tilalle tulee taas erilainen arki. Tiedon siitä, ettei tämä hetki kestä ikuisesti, pitäisi lohduttaa ja antaa energiaa selviytymään haastavista päivistä.

Itselläni tuo ajattelumalli ei kuitenkaan kovin hyvin toimi. Tällä hetkellä ajatuksesta pitäisi kuitenkin kerätä voimia, mutta en malta olla odottamatta sitä hetkeä, kun tämä vaihe menee ohi. Nyt se on kestänyt kolme viikkoa, kuinka monta viikkoa vielä pitää jaksaa odottaa uutta, toivottavasti parempaa vaihetta? Tuleeko uusi vaihe sitten, kun tyydyn ja sopeudun tähän nykyiseen?

Meillä on menossa unirytmit sekaisin vaihe. Yöunet nukutaan keskimäärin kahden tunnin pätkissä, päiväunipätkät kestävät maksimissaan 40 minuuttia. Tällä hetkellä positiivisinta on se, että lapsi nukahtaa öisin hyvin yösyötön jälkeen, mutta minä en. Itse siis nukun yöuneni tunnin tai parin pätkissä. Aamulla heräänkin tokkurassa, hartiat ja niska jumissa, oksettaa ja pyörryttää ja selkä on välillä niin jumissa, että tytön nostaminen sängystään on hankalaa. Yöunipätkät eivät riitä palautumiseen, eikä jatkuva heräily ja yösyöttely paranna tilannetta lainkaan. 

Päiväunista ei oikein edes huvita kirjoittaa, kun niitä ei oikein ole. Ensimmäinen 40 minuutin pätkä onnistuu suhteellisen helposti, mutta sen jälkeen nukutukset jatkounille ovatkin työn, tuskan ja huutojen takana. Pikkuinen alkaa usein olla niin yliväsynyt, ettei nukahtamisesta tule mitään. Ja nukuttajan hermot ovat menneet viimeistään 7.17, kun on herätty uuteen aamuun, joten nukuttajakaan ei taida enää olla terävimmillään vaativassa tehtävässä. Jos positiivisesti haluaa laskea, ehkä tyttö nukkuu tällä hetkellä päiväunia jopa 2,5 tuntia, tosin kolmessa tai neljässä pätkässä. Tästä seuraa myös se, ettei omaa aikaa juurikaan ole. Ja usein myös lapsi on väsynyt, eikä viihdy yksin lattialla, vaan haluaa olla sylissä tai syömässä. Nyt hän on viihtynyt yllättävän hyvin lattialla itsekseen, vaikka alkaakin kuulua vaativaa kitinää.

Oetaan vastaan uusia, mukavia tsemppauksia, hyviä vinkkejä päiväunien pidentämiseen ja oman nukahtamisen edistämiseen. Tai sitten paremmat unenlahjat, pidemmät pinnat ja lisää kärsivällisyyttä.

Kuvat tekstiä positiivisemmat viikonlopulta, kun kävimme Särkänniemessä. Sinne pääsee tänä vuonna ilmaiseksi sisään.

 

Onnellinen voittaja arvottu

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille. Teitä olikin paljon enemmän kuin uskalsin edes odottaa. Aivan tässä alkoi taas ahdistaa, mitä tänne kehtaa kirjoitella ja mitä lukijat kirjoituksista ajattelee! Vaikka taisi arvontaan osallistua moni ensikertalainenkin blogissani. Toivottavasti jäätte seuraamaan blogiani.

Arvonta suoritettiin perinteiseen tapaan lappuarvontana, joista onnetar valitsee yhden. Onnettarena toimi meidän tyttömme. Päätin, että ensimmäinen lappu, joka päätyy suuhun asti, on voittaja. Montaa lappua hän alkuun hypistelikin, otti käteen ja kohta kahmaisi lisää papereita käteensä, kunnes löytyi se paras arpa, jota piti päästä maistamaankin.

Voittaja on Jenni. ”Täällä kans yksi lukija ilmoittautuu! En muista mitä kautta oon tänne sun blogiin aikoinaan eksynyt, mutta siitä asti on tullut seurattua sun elämää ja käytyä ihastelemassa käsitöitä :)
Jenni” Onnea Jennille! Otahan yhteyttä vaikka sähköpostitse ja kerro, millaiset villasukat haluaisit saada. Aiemmin tekemiäni sukkia voi käydä katselemassa täältä.

Himmailua

Siskoni kirjoitteli blogissaan aiemmin keväällä tunne lukoista. Tein myös hänen mainostamansa testin, mutta itselleni tulokset eivät olleet mitenkään yllättävät. Kyllähän minä sen tiesin jo ennestään, että olen himmailija tunteiden suhteen. Jos olen onnellinen, olen sitä vähän. Kiukkuinen olen pikkuisen ja hetken aikaa. Hauskaakin pidän maltillisesti, joskus tosin saattaa käydä vahinko ja onkin pidempään hauskaa, mutta harvoin. Ja surullinenkin olen vain kohtuullisesti. Sama ongelma tulee hyvin esille, kun teen jotain testiä tai annan palautetta. Arvosanat ovat aina vähän keskiarvon ylä- tai alapuolella. EI koskaan siellä äärilaidoissa.

Tällainen himmailu on oikeastaan aika ikävää. Elämästä tulee tasapaksua. Kateellisena katson sivusta, kun ystäväni on iloisesti rakastanut, eikä pelkää näyttää tunteitaan koko maailmalle, vaan hehkuu ja loistaa onneaan toiseen maahan asti. Toisaalta olen kateellinen ystävälle, joka uskaltaa tehdä elämää mullistavan päätöksen, vaikka se olisikin vaikeaa ja ikävää. Tai ihan vaikka ne ystäväni, jotka hehkuttavat Facebookissa ihania lapsiaan ja jakavat heidän kuviaan. He eivät pelkää tunteita, vaan uskaltavat elää niiden mukana. Vähän kuin koskenlaskussa. Toiset uskaltavat mennä tyrskyjä kohti ja toiset tulevat hiljaa jarrutellen perässä, ettei vain vene kaadu tai loiskahda vettä veneeseen.

Jokin aika sitten Facebookissa oli suosittu linkkivinkki Ateneumin nettisivuille olevaan Muumihahmo-testiin. Minäkin tein sen ja sain vastaukseksi Vilijonkan. Muumihahmon, josta juuri kukaan ei tykkää, koska hän on nipottaja, joka ei osaa pitää hauskaa, vaan vahtii lapsiaan ja pitää tiukkaa kuria ja pitää kiinni säännöistä. Näin testitulos arvioi Vilijonkkaa: "Noudatat kaikessa järjestystä ja tiukkoja periaatteita. Vastoinkäymiset saavat sinut helposti tolaltasi. Siivoat ahkerasti kotiasi, mutta olet ehkä syvällä sisimmässäsi hiukan kateellinen muiden vapaalle elämälle." Ei mitenkään ylevä testitulos!

Päätinkin, en pelkästään tuon testituloksen vuoksi, parantaa tapani ja elämään tunteella. Ihan vain senkin vuoksi, että lapsemme voi oppia nauttimaan erilaisista tunteista. Haluan, että tyttömme saa kotoa mallia näyttämään avoimesti ja rehellisesti tunteensa. Koska lopultahan nämä tällaiset vajavaisuudet ja luonnekysymykset ovat peräisin siitä, mitä lapsuudenkodissa on tehty ja millainen rooli minulla on siellä ollut. Keskimmäisenä lapsena isosiskon ja pikkuveljen taisteluita ja kiukutteluita seuranneena minä päätin olla se kiltti ja helppo lapsi, joka pyrki välttämään turhia mielenilmauksia.

Sitä en tosin ole vielä keksinyt, miten tuota tunne-elämän äärilaitoja voisin tehokkaasti treenata. Janne tietenkin toivoo, että treenaisin vain niitä positiivisia tunteita, mutta tasapuolisuuden vuoksi täytyy myös negatiivisia tunteita harjoittaa. Eikä tämä treeni toki tekisi pahaa meidän perheen toiselle keskimmäiselle lapselle, jolla on samaa vaivaa kuin itselläni.

" - Mikä minuun oikein meni? Minähän olen ollut kuin pelkkä suuri harmaa pölypallo… Entä minkä takia? Sitä Vilijonkka ei kyennyt muistamaan."

 
 Kuvituksena kukkia toukokuulta, jotka nauttivat auringosta, valosta ja lämmöstä, eivätkä himmaile näyttää kasvuiloa.