Retkikohteet

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Suomen luonto

Muistittekos eilen nauttia Suomen luonnosta, eilen kun vietettiin Suomen luonnon päivää. Minä en muistanut asiaa vielä aamulla, kun sisko kyseli lätynpaistoretkelle metsään. Mutta retkellä sitten muistin ja todettiinkin, että tässä taas jutun aihe blogiin. Tässäpä siis kuvia teille meidän makkara-lättyretkeltä mahtavalla Kotkanpesän laavupaikalla, jylhissä maisemissa. Ja syötiinpä vielä kourakaupalla mustikoita, jotka olivat isoja ja makeita. Pikkutytöille maistui puolukatkin. Suurimalla osalla (puolukoista) takapuoli oli kyllä vielä valkoinen.






Ylihuomenna onkin sitten jo syyskuu. Kylläpä tälläkin vuodella on taas kiire!

lauantai 29. elokuuta 2015

Tutitonna



Tutista luopuminen on ollut kuulemieni tarinoiden mukaan toisinaan kovinkin hankalaa, joiden perusteella olin tehnyt päätöksen, että meillä se olisi ajankohtaista sitten, kun tyttö ymmärtää enemmän. Olin ajatellut jotain perinteistä tarinaa, että heitetään tutit yhdessä roskiin tai jätetään jonnekin jemmaan, mutta sitten eräänä iltana Janne vain päätti, että tänään mennään nukkumaan ilman tuttia, ilman sen suurempia seremonioita tai mainintaa asiasta. Ja niin ollaan nyt tehty jo reilu viikko. Ja tyttö ei ole asiasta moksiskaan.

Jo pitkään tutti on ollut mukana ainoastaan nukutuksessa ja olin ajatellut, se olisikin tärkeä osa nukahtamista ja rauhoittumista, joten en ollut uskaltanut ajatella siitä luopumista. Mutta väärässä olin. Saman verran tuntuu menevän nukutukseen aikaa tutittomana kuin tutillisellakin. Eikä tyttö ole tutin perään kysellyt. Toisinaan vielä tutin nähdessään saattaa laittaa sen suuhunsa, mutta usein vain toteaa kielellään että tässä on tutti. Uskaltaako tässä edes todeta, että menipä se homma helposti. No sen ainakin totean, että mies oli tässäkin asiassa rohkeampi kuin minä! 


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Uusi harrastus


Jannen kanssa sovittiin, että syksyn tullen molemmat aloittavat jonkun säännöllisen harrastuksen. Näin molemmat saa vähän omaa aikaa kodin ulkopuolella ja etenkin minä pääsen myös pois kotoa. Tähän mennessä olen sanonut harrastavani lukemista, käsitöitä, kirjeenvaihtoa, ruoanlaittoa ja leivontaa, pyöräilyä, uintia ja kävelyä, valokuvausta, elokuvien katsomista ja musiikinkuuntelua, luontoa ja retkeilyä. Ja blogia. Eli olen harrastanut silloin, kun on ollut aikaa, on huvittanut ja olen ehtinyt. Tyttökerhoa ja vauva-/perhekerhoja lukuun ottamatta harrastukseni eivät ole olleet mitenkään säännöllisiä, vaan sellaisia, että niitä voi tehdä koska vain.

Harkintojen kautta päädyin ilmoittautumaan kansalaisopiston BailamamaWomen kurssille. Kurssi alkaa viikon päästä, mutta minä olen jännittänyt sitä jo ennen ilmoittautumista. Ensin pitää tietenkin hankkia jumppavaatteet, kun ikinä aiemmin en oo missään ryhmäliikuntatunnilla käynyt. Siinä tietenkin ongelmana on se, että onnistuuko valita massaan sopivat vaatteet, ettei vain erotu muista tai että olis jotenkin nolot vaatteet. Mutta toisaalta ne vaatteet ei myöskään saisi näyttää ihan uusilta ja liian prolta, koska mun jumppaaminen ei todellakaan ole mitään prota. Ja sitten tietenkin jännittää se, että onko tapana mennä jumppaan ne jumppavaatteet jo päällä, vai vaihdetaanko ne vasta pukuhuoneessa. Ja käydäänkö jumpan jälkeen suihkussa, vai lähdetäänkö suoraan jumppavaatteet päällä kotiin suihkuun? Ja pitääkö olla useammat vaatteet, vai huomaako joku, jos jumppaan joka kerta samoilla vaatteilla?

Tämän jälkeen jännittää se, miten löydän sen oikean jumppahallin isosta urheilukeskuksesta. Ja mahdollisesti sen oikean pukuhuoneen, jos on varattu joku tietty tätä kurssia varten. Ja mitä sinne tunnille pitää ottaa mukaan? Pitääkö olla jumppamatto, tarviiko pikkupyyhettä, hikoilenko niin paljon, että välillä pitää kuivailla otsaa ja täytyykö olla vesipullo ja millainen pullo on hyvä.

Tämän varustuspuolen jälkeen voikin alkaa jännittää sitä ehkä muiden mielestä olennaisinta osaa eli osaanko ja jaksanko siellä mitään. Koulunkaan aerobic-tunneilla en ollut kovin hyvä, liikun väärään suuntaan ja kädet menee väärässä tahdissa ja muutenkin meno oli enemmän hosumista. Ja tietenkin jännittää se, että olenko alkulämmittelyn jälkeen jo ihan poikki ja jumppatunti on nimensä mukaisesti tunnin mittainen! Apua, saako ja kehtaako siellä huilia, jos muut vetää koko ajan ihan täpöllä? Ja takariviin on pakko päästä, ettei oo ketään takana arvostelemassa mun jumppaa.

Eli tässä nyt ollaan todella menossa mukavuusalueen ulkopuolelle, toivottavasti siitä kans seuraa jotain mukavaa ja positiivista, niin kuin aina lupaillaan!

Ja nyt en edes laita mitään kuvaa tähän, kun ei oo mitään jumppakuvaa eikä niitä varusteitakaan ole vielä hankittu.

lauantai 22. elokuuta 2015

Kymmenen vuotta sitten…



… olin muuttanut pois kotoa! Kävimme viemässä varsinaisen muuttokuorman solukämppääni jo aiemmin viikonloppuna, mutta en tietenkään halunnut jäädä sinne vielä yksin. Niinpä iskä ajoi mut Tampereelle opiskelualoituspäivää edeltävänä iltapäivänä. Kävimme matkan varrella kaupassa ostamassa minun ensimmäiset omat ruokaostokset ja hän myös asensi tietokoneen käyttövalmiiksi. Sitten olikin jo aika jäädä yksin. Muistan, että istuin siinä tietokoneen ääressä koko illan. Juttelin kotiin Messengerissä, surffailin netissä ja kulutin aikaa. Ja jännitin ja ikävöin.

Se oli jännittävää ja pelottavaa. Minä yksin vieraassa, uudessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään! Jännitin seuraavan päivän opiskelun aloitusta, uusia luokkakavereita ja sitä, saanko sieltä ketään kaveria, onko siellä kivaa ja miten viihdyn. Ja kämppäkaverit pelotti, vaikka toisaalta myös rauhoitti, kun ei tarvinnut ihan yksin jäädä, vaan seinän takaa kuului elämää. Olin pieni ja arka ja kova ikävöimään.


Nyt kun mietin itseäni tuolloin opiskelun alkuaikoina, alkaa melkein sääliä itseään. Muistan muutamankin kerran leiponeeni pullaa, mutta en uskaltanut antaa taikinan kohota riittävän pitkään, kun pelkäsin, että kämppikset tulee ja leipomukset on heidän tiellään.  Taisin olla toisinaan vähän silleen suloisesti säälittävä ja arka.

Mutta kaikesta jännityksestä ja säälittävyydestä huolimatta kaikki meni kuitenkin hyvin. Koulussa oli mukavaa, sain kavereita ja vaikka ala ei aina ihan omalta tuntunutkaan, mukavan luokkahengen vuoksi halusin jatkaa opiskelua. Tuskinpa silloin 10 vuotta sitten olisin uskonut, että tuleva mieheni istui omassa solukämpässään samassa pihapiirissä ja jännitti omalla tavallaan opiskelun alkua.  




" - Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää!" - Ti-ti-uu