Retkikohteet

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Pohdintoja yhteisöllisyydestä ja ulkopuolisuudesta



Serkku mainitsi blogissaan vain lyhyesti liikuttuvansa helposti yhteisöllisyyden tunteesta. (yritin etsiä sen kirjoituksen, jossa niin sanottiin, mutta en enää pikaisesti löytänyt, siispä vain linkki koko blogiin, klik.) Itse nyökyttelin mielessäni ja mietin, että niin minäkin, joskus erikoisissakin tilanteissa on tullut fiilisteltyä yhteenkuuluvuuden vuoksi. Jäin pyörittelemään asiaa niin paljon, että siitä piti kirjoittaa tänne.

Kerran Tampereella pyöräilin koulusta kotiin ja pysähdyin liikennevaloihin Hervannan valtaväylän ylitykseen. Myös muita pyöräilijöitä jäi odottamaan vihreää valoa. Tein havainnon, että meillä kaikilla pyöräilijöillä oli pyöräilykypärät ja tämä havainto antoi lämpimän yhteenkuuluvuuden tunteen noiden kanssapyöräilijöiden kanssa.

Syksyisessä työpaikassani oli sellainen tilanne, että ¾ toimiston työntekijöistä tekivät töitä saman asian parissa kuin mihin minut oli palkattu. Siellä sain todella tuntea olevani osa porukkaa, koska kahvitauolla naapuripöydän miehet kuuluivat tuskailevan samojen ongelmien ja asioiden kanssa, joista me naistenpöydässä oltiin jo kuukauden verran puhuttu.  

Samaa yhteisöllisyyden tunnetta tuntui pyörivän ympärillä, kun uuden vuoden aattona osallistuin suuren sukuni kanssa tätini hautajaisiin. Kirkko oli täynnä saattoväkeä, joista suurin osa oli sukulaisiani. Kirkonpenkissä istuessaan tunsi olevansa osa suurta sukua.

Yhteenkuuluvuuden tunteen vastakohta on ulkopuolisuus. Ja vastakohtana myös siitä syntyvä tunne on täysin päinvastainen – olonsa tuntee kovin ikäväksi, surkeaksi, kun huomaa olevansa ulkopuolinen. Ehkäpä juuri tämän vastapuolensa vuoksi tuo yhteenkuuluvuuden tunne, pienenkin hetken ajalta, tuntuu niin mukavalta.

Itse olen turhankin usein tuntenut, etten kuuluu porukkaan, olo on ollut epämukava ja ehkä myös surullinen, ulkopuolinen. Jopa noissa tätini hautajaisissa, vaikka paikalla oli paljon sukulaisia, tuntui, ettei siellä ollut minulle paikkaa, en osannut mennä juttelemaan muiden kanssa ja päinvastoin, kukaan ei tullut juttelemaan minulle. Ehkä osa syynä oli tilanne, hautajaiset, kaikille vähän epämukava paikka.

Yhteenkuuluvuus ja ulkopuolisuus ovat tunteita, ja tunteina johtuvat niiden kokijasta.  En kuitenkaan halua ajatella, että ne ovat pelkästään kokijasta itsestä kiinni, vaan yleinen ilmapiiri vaikuttaa niihin. Kun oudommassakin porukassa ollaan avarakatseisia ja ympäristöstä kiinnostuneita, annetaan kaikille osallistujille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta kun muodostetaan tiiviit porukat, joista vain vilkuillaan muita osallistujia, kokee porukkaan kuulumattomat ulkopuolisuutta.  

Mitä mieltä te olette? Millaisissa tilanteissa olette tunteet yhteenkuuluvuutta tai päinvastoin ulkopuolisuutta? Vai tunnetteko/ajatteletko tällaisia asioita ollenkaan? 




" - Ne ovat hattivatteja, sanoi hemuli ja se selitti kaiken. Hän sanoi sen hiukan väheksyen, hiukan valppaasti ja selvän välimatkan päästä. Niin kuin puhutaan niistä, jotka ovat ulkopuolisia, vähän vaarallisia, toisenlaisia."
 




5 kommenttia:

  1. Pohdin tätä tovin, herätti monenlaisia ajatuksia. En vain oo ihan varma, ehtivätkö ne vielä jalostua lauseiksi asti. Kokeillaan.

    Mutta ajattelen jossain määrin eri tavalla. Jos näen tuttuja, mutten ajaudu juttuihin heidän kanssaan, tunnen noloutta siitä, etten sanonut mitään. Mietin monesti myös nolona, kun en tervehtinyt jotakin puolituttua, vaikka olisin voinut. Vasta myöhemmin oon tajunnut, että eihän se oo pelkästään mun "moka", jos joku sosiaalinen tilanne jää tyngäksi. Tai ettei se oo pelkästään mun vastuulla miettiä juteltavaa tai ottaa kontaktia. Tai moikata. Jostain syystä siinä kohtaamistilanteessa ajattelen niin.

    Mä luulen siis, että meillä on erilaisia rooleja sosiaalisissa yhteisöissä. Toiset on kannattelijoita livetilanteissa (miellän oman roolini sellaiseksi ja tykkäänkin siitä. Paitsi nyt, kun vauvavuonna ei oikein aina ajatus leikkaa ja omaa hidasjärkistyyttä ei pysty sosiaalisissa tilanteissa feikkaamaan) ja toiset on esim. sellaisia, että muistavat pitää yhteyttä kaukana oleviin ihmisiin (tähän porukkaan en valitettavasti kovin vahvasti kuulu). Mutta siitä omasta roolista ja omista odotuksista riippuu, miten saman tilanteen kokee. Mä esim. koen juttelematta jäämisen omaksi syykseni, vaikkei se tietenkään pelkästään ole. Niin ku taisin jo äsken sanoa.

    Mutta sitten yhteisöllisyyteen. Mä en oikein osaa sanoa tilanteita, joissa tuntisin vahvaa yhteisöllisyyttä. (Ihana toi kypäräesimerkki! ;D) Vaikka olisikin tilanteita, jotka ovat mukavia, iloisia ja hauskoja, en välttämättä huomaa tuntea yhteisöllisyyttä. Tai vaikka olisin jossain uudessa porukassa (esim. muutettuamme uuden kotikaupungin perhekerhossa), en tunne myöskään ulkopuolisuutta. Vaikken tuntisikaan ketään tai juttelisikaan juuri kellekään. Siihen en tällä miettimisajalla vielä saanut parempia ajatuksia jaettavaksi. Ehkä jatkan myöhemmin. Mielenkiintoinen aihe.

    Paitsi yksi ajatus vielä tuli: saatan tuntea aika vahvaa erillisyyttä. Se ei ole sama, kuin ulkopuolisuus. Vaan sellaista, että tilanteissa (kivoissa ja sosiaalisissakin) hahmotan itseni ja ääriviivani niin selkeästi, etten ehkä siksi kykene tuntemaan kovin usein sellaista supervahvaa yhteisöllisyyttä. Liittyisiköhän sekin tarpeeseen kontrolloida itseään ja käytöstään? Kauhean itsekeskeinen ainakin huomaan taas olevani. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelinkin, että sä et ajattelisi vastaavissa tilanteissa ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka noissa sun esimerkkitilanteissa mä just tuntisin oloni ulkopuoliseksi. Ja ulkopuolisuuden olo lisääntyy siitä, kun tietää, että vastapuoli mahdollisuuksista huolimatta ei ota kontaktia. Vaikka tietenkin itse vois tehdä sen aloitteen, mutta siinä taas rajoittaa rohkeuden puute.

      Mutta uskon, että tämä yhteenkuuluvuuden/ulkopuolisuuden tunne ei synny hetkessä. Tarkoitan, että esim. kun lapsena koulussa, ei ole tuntenut kuuluvansa porukkaan, vaan ollut usein porukoiden ulkopuolilla, on siitä vuosien myötä jäänyt tämä fiilis, olen ulkopuolinen, kun en saa huomiota. Ja sen vuoksi juuri sitten se yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne on niin tärkeä ja hieno tunne. Mutta jos taas ei ole ollut aiemminkaan kokemusta siitä, että olisi omasta tahdostaan huolimatta jäänyt sivuun, ei ehkä samanlaista tunnetta oo kehittynyt.

      Poista
    2. Totta, pointti taas, jota en oo ajatellut. Siis toi kouluaikojen kokemusten vaikutus. Jännä, miten sama/samanlainen tilanne voi TUNTUA niin erilaiselta, yksilöstä riippuen. Jos ulkopuolisuuden tunne ei oo syntynyt hetkessä, niin ei se ajatusmaailma varmaan hetkessä käännyt toisinpäinkään. Mutta toivottavasti pikkuhiljaa. Sellaiseen ainakin, ettei ottaisi henkilökohtaisesti toisten arkuutta aloittaa vuorovaikutusta. Ja että toisaalta uskaltaisi itsekin ottaa pienesti kontaktia. Pienten askelten tavoitteita tämän suhteen? :) Vaikka perhekerhoon tai ison porukan tapaamisiin?

      Eilen illalla vielä mietin, että oonko mä sellainen sosiaalisten tilanteiden ylläpitäjä, niin ku väitin. Koska joissain tilanteissa en kyllä yhtään oo. Jos porukkaan kuuluu "coolimpia" (eli sellaisia, joista en oo varma, ovatko ystävällisiä ja mitä ajattelevat musta...), jättäydyn heti taaemmalle ja alan nynnyillä. Mutten silti välttämättä huomaa tuntevani ulkopuolisuutta. Erilaisuutta kyllä. :)

      Poista
  2. Hauskaa, että mun ajatus sai aikaan pohdintoja sussa! Sun omat sai vastaavasti nyt aikaan uusia mussa. (En itekään muista, missä tekstissäni sen edes mainitsin, joten en ihmettele, ettet sä löytänyt.)

    Ensinnäkin kyllä mahtava tuo pyöräilykypärä-esimerkki. Voin täysin ymmärtää, miks tunsit niin. Mä muistan pienenä, kun perheen ollessa asuntovaunun kanssa matkassa, vastaantuleville asuntovaunuilijoilla oli tapana nostaa kättä toisilleen. Meinasin silloin haljeta ylpeydestä ja yhteenkuuluvuudesta.

    Täällä meillä, 4 km keskustan ulkopuolella, pienen sivutien varrella, tulee tervehdittyä muita lenkilläolijoita. Siitä tulee jotenki hyvä mieli, "nämä on meidän seutuja". Huvittavaa vaan, että kun kääntyy isommalle tielle, siellä ei enää kehtaa sanoa heippaa muille.

    Sanoinko blogissa siitä, että isot orkesterit saa mut liikuttumaan? Siinä on nimittäin jotain erittäin kiehtovaa: kaikkia tarvitaan, ja orkesteria ei olisi olemassa ilman sen kaikkia jäseniä. Samoin on ollut aina esim. joukkuelajeissa. Jopa katsojana sydän läikähtää, kun jalkapallossa tai jääkiekossa joukkue onnistuu, ja erityisen hienoa on, jos heillä on selvästi hyvä yhteishenki.

    Ulkopuolisuuden tunne - jep, kysykin vielä. Esim töissä muita paljon nuorempana, ainoana ei-tohtorina, ainoana ei-ruotsinkielisenä ja ei-ruotsalaisena, ainoana joka ei ihan vielä ole ehtinyt oppia kaikkia termejä ja muuta, mitä töissä pitäisi tietää. Plus ainoana, jolla ei ole lapsia. Ainoana, joka on (tietääkseni) uskossa. Kyllä välillä on vaikeaa kokea olevansa osa porukkaa, mutta yritän olla miettimättä sitä liikaa. :-)

    Ps. nyt löysin sen kirjoituksen. Hakusanan kirjottaminen blogissa toimi aika hyvin! En näköjään maininnut kuin tuon pohjoismaisen kielten samankaltaisuuden. https://toinenkotimainen.wordpress.com/2016/01/20/tanskan-rannoilla/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kun vastasit. Ajattelinkin, että sulla olis vähän samanlaisia fiiliksiä, ollaanhan me varmaan tästä joskus aikoinaan puhuttu tai kirjoiteltu.

      Ja totta, sama täällä, suuret orkesterit tai telkkarissa näytettävät suuret yhteiskonsertit, esim. Elämä lapselle, saa aikaan fiiliksen, että olispa niin hienoa olla mukana tuolla. Tai jossain samanlaisessa projektissa osana tekemässä jotain suurta. Olin Kurikassa katsomassa Juha Tapiota Monnarilla ja meillä oli hyvät paikat, josta näki koko sen taustatoiminnan lavan takanakin, siitä tuli kans fiilis, että onpa hienoa nähdä tuokin, mitä ne muut tyypit tekee sen bändin ja esityksen eteen.

      Ja voin vain kuvitella, miten työpaikassasi koet olevasi ulkopuolinen tai ylipäänsä Ruotsissa, ite ainakin tuntisin just kielen takia ulkopuolisuutta. Oot kyllä niin vahva, kun siellä olet ja asut!

      Poista